Aihearkisto: Analyysit ja arvostelut

Taantumuksen esikuvat miehille

Elämme aikaa, jolloin sekä lapset, nuoret että aikuiset tuntuvat olevan enemmän ja enemmän hukassa elämänsä suunnan ja yleisesti ottaen merkityksellisen ja tarkoituksellisen elämän suhteen. Sosiaalisen median luoma oma maailmansa on sekoittunut sen ulkopuolisen – niin sanotun – todellisen maailman kanssa, eikä suuri osa ymmärrä enää kunnolla näiden kahden eroa. Varsinkin lapset ja nuoret ovat vieraantuneet sitä minkälainen tämä virtuaalisen maailman ulkopuolinen todellisuus on. Johtuen tietenkin siitä, että heillä ei ole omaa kokemusta maailmasta ennen tietokoneiden ja virtuaalisen maailman todellisuuden valloitusta. Tosin myös monet vanhemmat ovat alkaneet menettää otettaan virtuaalisen ja (sanotaanko vaikka) konkreettisen maailman eroista. Nuoremmilla on se etu, että he osaavat ehkä toimia luonnollisemmin tässä uudessa ympäristössä, koska ovat kasvaneet siihen sisälle. Vanhemmilla taas se etu, että tämä ympäristö on uutta lisää vanhalle, jolloin heillä on jalat molemmissa maailmoissa – vaikkakin ehkä hyvin hatarasti.

On ymmärrettävää, että todellisuuskäsitys muodostuu sen mukaan, mille altistuu ja missä määrin. Kun maailma on aamusta iltaan sosiaalisen median luomaa vääristymää todellisuudesta, alkaa käsitys todellisuudesta vääristymään tämän mukaisesti. Tältä pohjalta syntyy paljon vääriä näkemyksiä, jotka johtavat vääriin päätöksiin, vieraantumiseen todellisuudesta ja mielenterveyden heikkenemiseen. Tällaista propagandalle hyvää alustaa (sosiaalinen media) hyödyntävät monet ajaakseen omaa agendaansa. Osa näistä johdattaa tietoisesti harhaan, koska hyötyy siitä itse. Osa näistä harhaanjohtajista on itsekin ajautunut niin syvälle harhaisuuteen, että eivät edes itse ymmärrä sitä kapeaa ja sumuista koloa, jossa ovat. Miltei aina nämä kaksi ovat enemmän tai vähemmän yhteen kietoutuneita. Esitän kolme tällaista nykypäivän harhaan ajautunutta taantumuksen sanansaattajaa, jotka ovat saaneet suurta huomiota ja, joiden vaikutus maailmaan on taantumuksellinen ja vahingoittava. Kaikkia näitä kolmea yhdistää epärehellisyys, itsekkyys ja huono vaikutus ihmisille.  Ensimmäinen taantumuksen ääni on Andrew Tate, toinen Donald Trump ja kolmas Jordan Peterson.

Andrew Tate on entinen potkunyrkkeilijä ja nykyinen ns. somevaikuttaja. Andrew Taten sanoma on äärimmäisen itsekeskeinen ja materialistinen sekä avoimen naisvihamielinen. Jostain syystä tällainen taantunut ja pinnallinen sovinisti vetoaa nuoriin miehiin. Osaltaan varmaan hyvien esikuvien puutteen vuoksi, mutta myös nuorten miesten epävarmuuden ja pelkojen suhteen. Naiset ovat pelottavia ja vaikeasti ymmärrettäviä olentoja nuorille miehille, jotka eivät ymmärrä itseäänkään sen paremmin, joten tämä pelko pyritään voittamaan käyttämällä väkivaltaista voimaa ymmärryksen sijaan. Helpoin ja samalla tyhmin ratkaisu kaikkeen on väkivaltainen voiman käyttö. Samoin Taten pinnallinen rahan ja materian palvonta vaikuttaa hohdokkaalta henkisesti vielä keskenkasvuisille murrosikäisille (oli henkilön kronologinen ikä sitten 15 tai 115 vuotta). Andrew Tate ajaa arvojen, kuten rakkaus, myötätunto ja viisaus, sijaan epäarvoja, jotka ovat näiden vastakohta. Rakkauden ja myötätunnon sijaan alistamista ja suvaitsemattomuutta, viisauden sijaan pinnallisuutta. Toisin kuin rock, psykedeeliset huumeet, kauhuelokuvat ja videopelit, joita on syytetty nuorison turmelemisesta, Andrew Taten opit aivan konkreettisesti tyhmentävät ja heikentävät nuorisoa.

Donald Trump, tuo kaikkien tuntema henkisesti jälkeenjäänyt taparikollinen. On vaikea pitää uskoa yllä tulevaisuuteen ja ihmiskuntaan, kun maiden johtajiksi pääsee tämän tasoisia saapaspäisiä ihmisiä. Trumpin valtaannousun on mahdollistanut ihmisten sivistystason alas ajaminen ja arvojen tasainen korvautuminen epäarvoilla. Trumpin ansioiksi on nähtävissä totuuden ja todellisuuden arvostuksen laskeminen ja jatkuvan valehtelun ja paskanjauhamisen hyväksyminen normaaliksi tavaksi puskea omia asioitaan eteenpäin. Väitän, että vielä kaksikymmentä vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista avoimesti valehdella aamusta iltaan niin, että tämä voitaisiin miltei reaaliajassa todistaa, ja silti pitää maineensa ja kannattajansa. Ei siis muualla kuin uskonnollisen kultin parissa. Ja tätähän nykyajan politiikka lähenee lähenemistään. Kun perinteiset uskonnot ovat menettäneet kannatustaan, on politiikasta tullut uusi uskonto massasieluiselle eksyneelle. Politiikka ei enää ole realismiin ja maalliseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja edistykseen sidottu, vaan siitä on tullut enenevissä määrin uskonnollista tunteisiin ja mukaan kuulumiseen perustuvaa toimintaa. Pääasia on, että omaa johtajaa palvotaan auktoriteettisena messiaana ja omaa puoluetta ainoa oikeana uskontona. Ehkä tämä kertoo taas vain ihmisten täydestä eksyneisyydestä ja yksinäisyyden pelosta, jolloin on tärkeämpää kuulua mukaan ja olla hyväksytty, kuin olla totuuden ja rehellisyyden puolella.

Psykologi Jordan Peterson tuntuu aiempien sijaan harhautuneen vasta myöhemmin. Peterson ei ole samalla tavalla henkisesti kehitysvammainen ja jälkeenjäänyt kuin Andrew Tate ja Donald Trump. En käytä edellä mainittuja termejä pilkkaavasti tai huumorilla vaan Tate sekä Trump todella ovat kehitysvammaisia ja jälkeenjääneitä henkisesti, koska eivät ole kehittyneet moraaliselta ja älylliseltä ymmärrykseltään niin kuin aikuisen ihmisen tulisi, ja ovat näin jääneet jälkeen biologisesta ja kronologisesta iästään. Molemmat vaikuttavat omaavan vahvasti psykopaattisia piirteitä mm. itsekeskeisyys, välinpitämättömyys muista, empatian puute, taipumus rikollisuuteen. Voidaan siis puhua Trumpista ja Tatesta toden mukaisesti henkisesti jälkeenjääneinä.

Peterson taas ei ole samalla tavalla vajaaksi jäänyt kumiseva ihmiskuori, vaan hän tuntuu hiljalleen ajautuneen harhaisempaan suuntaan, mahdollisesti omien vastoinkäymisten ja traumojensa kautta. Mutta, minkä vuoksi Peterson kuuluu näiden kahden ali-ihmisyyttä – heidän ihmisyyden toteutus ja ihmiseksi eli moraaliseksi toimijaksi kasvaminen on jäänyt pahasti keskeneräiseksi – edustavan taantumuksen äänitorven kanssa samaan? Petersonia voi hyvällä syyllä kutsua pseudointellektuelliksi, sillä hän verhoaa monimutkaisen kuuloiseen jargoniin ja sanahelinään kaiken sanomansa. Kun nämä monimutkaiset puheenvuorot saa mietittyä auki, ne ovat joko hyvin simppeleitä itsestäänselvyyksiä tai, kuten vielä useimmiten tuntuu, Peterson ei oikeasti sano yhtään mitään vaan väistää jokaisen kysymyksen ja pyrkii siirtämään huomiota muualle. Tuntuu kuin Peterson olisi ajautunut pisteeseen, jossa hänen koko tehtävänsä, energiansa ja älynsä olisi suunnattua antamaan vastauksia, jotka kuulostavat äärimmäisen monimutkaisilta ja älyllisiltä, mutta samaan aikaan pyrkisivät olemaan vastaamatta yhtään mihinkään. Petersonin keskustelujen ja puheenvuorojen kuunteleminen on äärimmäisen raskasta ja toimii lähinnä harjoitteluna kuullun ymmärtämiselle ja argumentointivirheiden tunnistamisille. On yleinen vitsi (joka ei ole kaukana todellisuudesta vaan itse asiassa erittäin osuvaa) kuitata esimerkiksi kysymykseen ”uskotko sinä Jumalan olemassaoloon?” Jos Jordan Peterson vastaisi tähän: ”mitä tarkoitat Jumalalla? Mitä tarkoitat, kun sanot uskoa? Mitä tarkoitat olemassaololla? mitä tarkoitat, kun sanot sinä? Mitä yleensä tarkoitat kysyessäsi tätä? …” En tiedä, vaikka tuo todella olisi suoraan Petersonin vastaus jollekin.

Näitä kaikkia kolmea edellä mainittua taantumuksellista voitaisiin analysoida kymmeniä ja kymmeniä sivuja, mutta jo tämän tason osallistuminen näiden tahojen miettimiseen alkaa ohjata energiaa liiaksi turhanpäiväiseen suuntaan. Kiteyttäen voidaan vielä esittää, että kolme epäarvojen esikuvaa edustavat sovinismia, suvaitsemattomuutta, väkivaltaa ja pinnallista materialismia (Tate), narsistista itsekeskeisyyttä ja valheellisuutta (Trump), älyllistä epärehellisyyttä (Peterson). Kaikkia yhdistää erityisesti epärehellisyys ja uskonnollisen taantumuksellisuuden kannatus tai sen hyödyntäminen omien ahtaiden ja itsekeskeisten tavoitteiden ajamikseksi.

..10/11..

KIRJA-ARVIO: THE SECRET OF THE SHE-BEAR

KIRJA-ARVIO: THE SECRET OF THE SHE-BEAR , Marie Cachet

Päätin vihdoinkin lukea Marie Cachetin pääteoksen The Secret of the She-Bear, sillä olin Varg Vikernesin kirjoitusten pohjalta saanut tietynlaisen kuvan teoksesta ja halusin niin sanotusti mennä ideoiden lähteelle katsomaan mitä sieltä löytyy. Vaikka Cachetin kirjassa on mielenkiintoisiakin näkökulmia ja uskottavan kuuloisiakin tulkintamahdollisuuksia, ilmenee Cachetin teorioiden heikkoudet selkeämmin ja selkeämmin kirjan edetessä.

The Secrets of the She-Bear on vähintäänkin yhtä paljon tai jopa enemmän uskonnollista kirjallisuutta kuin tieteellisesti ja objektiivisesti maailmaa kuvaava tutkimus. Cachet on jo tutkimustensa alussa tiukasti päättänyt, että kaikki myytit kuvaavat hänelle elämän keskipisteessä olevaa (ja sanoisin, että hänelle pakkomielteistä) ihmisen lisääntymistä. Kirja on jopa koominen yksipuolisuudessaan, kun Cachet esittää, että myyttien kaikki symbolit kuvaavat aina istukkaa, napanuoraa jne. Cachet ei perusta tutkimustaan aiempiin tutkimuksiin paitsi silloin, kun ne sopivat hänen teoriaansa. Silloin, kun tieteelliset tutkimukset ovat hänen teoriaansa vastaan, ovat tutkijat Cachetin mielestä harhautuneet, valehtelevat tai jotain vastaavaa, joka selittää eriävät tulokset ja mielipiteet. Tällainen asemointi on sama kuin salaliitto-uskovaisilla ja muilla uskovaisilla, kuten kristityillä kirjoittajilla, joille kaikki palvelevat ennalta-asetettua ideaa. Kirjansa alussa Cachet kertoo, että hän perustaa tutkimuksensa ”kaavojen tieteeseen”. Lyhykäisesti tämä ”kaavojen tiede” on sitä, että samankaltaiset muodot luonnossa suorittavat samanlaista funktiota. Tätä ”samanmuotoinen on yhteydessä toiseen samanmuotoiseen” Cachet käyttää tulkinnoissaan orjallisesti. Jopa niin, että ei-niin samankaltaiset väännetään tähän muottiin, jotta teorialle saadaan lisää täytettä.

Tässä muutamia hauskoja esimerkkejä tekstistä:

”The seven names of the seven dwarfs in the tale of Snow-white are also passwords to be known…” s.36 Tässä huvittavaa on se, että vasta Disney nimesi nämä seitsemän kääpiötä. Toki voidaan silti ajatella, että kääpiöiden nimet tulisi selvittää, jotta salasanat saadaan selville. Salasanat liittyvät Cachetin teoksessa muun muassa jälleensyntymisiin ja näiden muistamiseen.

Myyteissä ja tarinoissa usein toistuvaa lukua seitsemän Cachet perustelee mm. sillä, että lapsi on seitsemän vuotiaana fyysisesti ja tieteellisesti järkevä (sivu 44). Cachetin mukaan seitsemän tarkoittaa aina seitsemänvuotiasta.

”The are two possible reason: Because ten: 10, it is after nine: 9, after nine months (of pregnancy), it is the birth, and in numerology a new beginning, since we begin the dozens. So in ten (birth, new life), we start a new pregnancy.

But also…Because 10 is 10 times 28, 10 female cycles, it is 280 days, the time of pregnancy.” s.60

”A quarter (4) of an hour” is probably a reference to the number forty”s.71

”Remember that sometimes the number 9 is replaced by the number 10, as 10×28, 10 female cycles, 280 being the number of days in a pregnancy, and old calendars had 13 months of 28 days, or 13 female cycles, the pregnancy lasted therefore 10 months of 28 days,” s.73

”Fire, light, blood and…sugar (or food) are all avatars of blood.” s.81.

”So, when the tale says that little Red Riding Hood is the little Red Riding Hood, you must not believe it. When the tale says that Snow White is Snow White, it should not be believed. When the tale says that Cinderella is Cinderella, it should not be believed. When he says Jack is Jack, don’t believe it, Perceval Perceval, and so on. Yes, because Little Red Riding Hood is her dead grandmother…Snow White is her dead mother;Cinderella too. Jack is obviously his dead father, as well as Perceval, and so on.” s.88.

”The Primordial bull is the father (the spermatozoids move with th vigor of bulls), Mithra is, somehow, at this stage, the egg. The egg catches the bull (interesting version of fertilization…): the spermatozoa, you will have understood (he is caught by the horns, the head…), and takes him into the cave, that means the uterus. s.111

”Geese and swans are birds with equivalent symbolism (placenta and cord). S.66

Cachetin mielestä seuraavat ovat napanuoran ”avatareja”: Kaikki puut (mm. joulukuusi, kristinuskon paratiisin puut, Skandinavian mytologian maailmanpuu Yggdrasil), kaikki keihäät (mm. Kristuksen kyljen lävistänyt keihäs), kaikki käärmeet (Paratiisin käärme, Apophis, Jormungandr), kaikki sauvat (velhojen sauvat taruissa) ja samoin tarujen miekat.

Istukan ”avatareja”: hanhet, joutsenet…ja kaikki kiekkomaiset tai litteät asiat.

Lapsiveden ”avatareja”: Kaikki tulvamyytit, meri.

Veren ”avatareja”: tuli, valo, veri, sokeri, ruoka, myrkky…

Sivulla 154 aloin vahvasti miettimään lukemisen jatkamisen mielekkyyttä, koska kirja tuntui kiertävän omaa loputonta kehäänsä ja uskottavuus Cachetin väitteiltä rapsisi tasaisesti uusien tulkintojen myötä.

Cachetin metodi on vääntää ja pakottaa kaikki hänen alkuperäiseen muottiinsa. Jos jokin luku ei täsmää, melkein osuva riittää. Esimerkiksi seitsemän voi välillä olla kuusi tai kahdeksan, mutta se on kuitenkin tarpeeksi lähellä jne. Tällä ”metodilla” pystyy selittämään lopulta kaikkea mitä haluaa ja kaikki lopulta sopii, koska musta voikin välillä kuvata ”vastakohtaansa” valkoista tai jotakin tummaa, tai jotakin vaaleaa. Viisi voi olla neljä tai kuusi, tai viisikymmentä, tai kaksi kertaa viisi eli kymmenen. Tällainen ”joustavuus” toki on jossain määrin suotavaa, mutta ei liian löyhästi toteutettuna ja ilman hyviä perusteita. Eikä nämä ole mielestäni edes niitä pahimpia epäilyksen herättäjiä Cachetin teorioissa.

Lopulta mielenkiintoisin kysymys on mielestäni se, että miksi kaikki maailman myytit pyörisivät jonkin niin arkisen kuin lisääntymisen ja synnyttämisen ympärillä? Ja miksi nämä kaikki myytit olisi ”koodattu” tässä asiassa niin monimutkaisiksi, että niitä ei juuri kukaan ymmärrä? Paitsi tietenkin Cachet itse, joka on tämän miltei ainoana – ellei ainoana – nykymaailmassa tajunnut. Toki Cachet esittää myös teoriansa reinkarnaatiosta, johon tämä synnyttäminen ja syntyminen myös liittyvät. Cachetin mukaan kaikki myytit todella kertovat jälleensyntymisestä ja menneisyyden muistamisesta, ollen osa esi-isäkulttia, jonka mm. kristinusko on yrittänyt omilla opeillaan tuhota.

Cachetista tulee mieleen Freudista tehdyn karikatyyrin versio, jossa sen sijaan, että kaikki liikkuu seksuaalisten halujen ympärillä, kaikki liikkuu lisääntymisen ja raskauden ympärillä. ”Freudille” kaikki pitkulaiset asiat symboloivat penistä, Cachetille ne ovat ”avatareja” napanuoralle.

Voidaan myös miettiä, että miksi kaikki maailman myytit, tarinat ja uskonnot pyörisivät (pääosin biologisen) synnyttämisen, raskauden ja naisten sukupuolielinten ympärillä. Miksi koko historian ajan miehet olisivat kertoneet toisilleen ja levittäneet tarinoita liittyen naisten raskauteen, istukkaan, napanuoraan jne. Kuka todella (Marien ja Vargin lisäksi) ajattelee, että Fenrir-susi on kuvaus naisen vulvasta? Kuten kaikki muut sudet tarinoissa? Aina? Miksi kukaan vakavasti otettava myyttien ja folkloristiikan tutkija ei ole esittänyt tällaisia?

”Remember, it’s Vidarr’s sword (Heimdallr’s head) that rips Fenrir’s mouth (female genitals) during Ragnarök (childbirth).

”With all due respect to Mr. Dumezil, what he suggests is wrong. The image of the sword, as well as the nickname ”ram” clearly refers to childbirth (but also Pan). s.155 Tähän voisi hyvin vastata yksinkertaisesti ”With all due respect to Mrs. Cachet, you are wrong and it refers as clearly to childbirth as it refers to making chairs, cutting your hairs, defecating or running blindfolded into nearest wall.”

Cachetin kirja on hyvä esimerkki (kuten muukin salaliittokirjallisuus ja uskovaisen kirjoittama hartaan uskonnollinen kirjallisuus, jotka uskovat väitteisiinsä) johonkin hyvin rajattuun asiaan obsessoituneen ihmisen tuotoksesta, jossa kaikki asiat pyörivät tämän oman hyvin rajatun mielenkiinnon ympärillä. Cachet ei välitä mistään tutkimustuloksista, jotka saattavat osoittaa hänen väitteensä paikkansapitämättömiksi. Tästä antaa viiteitä jo alussa ilmi tuodut ”tutkimusmetodit” autistinen tarkkuus, intuitio ja aistihavainto. Toisin sanoen pelkkä subjektiivinen ”mutu” ilman vahvaa tukeutumista mihinkään tieteenalan tutkimukseen tai aiempiin tutkimuksiin aiheista. Ainoa, jossa Cachet pitkälti tuntuu nojaavaan tieteelliseen tutkimukseen aiheesta, on synnyttäminen ja synnyttämisen biologia.

Kirjaa eteenpäin lukiessa sen totuudellisuus ja uskottavuus vähenivät sivu sivulta ja samalla vahvistui ja selkeytyi koko ajan kirjan sanoman ja kirjoittajan yksiulotteinen pakkomielteisyys naisen kehon lisääntymiseen liittyviin toimintoihin. Onko tämä odottamatonta, kun kyseessä on henkilö, joka on kertonut haastattelussa aina halunneensa itselleen suurperheen, ja nyt 36-vuotiaana (syntynyt vuonna 1988) olleensa raskaana tai synnyttänyt 18-vuotiaasta (ensimmäinen lapsi seitsemästä syntyi vuonna 2007), lapset, synnyttäminen ja raskaana oleminen on olemassaolon keskiössä? Tähän kun vielä lisätään henkilöllä diagnosoitu autismi. Piirre, jolle ominaista on käyttäytymiskaavojen joustamattomuus ja toistuvuus sekä rajoittuneet mielenkiinnonkohteet.  En ota henkilön lapsi-ja perhekeskeisyyttä sekä autismia tässä millään tavalla esille ad hominen-merkityksessä tai vähentääkseni henkilön sanoman arvoa, mutta en ota näitä myöskään esille tässä yhteydessä turhaan, sillä ne voidaan nähdä vahvoina taustamotivaattoreina ja selittäjinä henkilön näkemyksille.

Kirjan uskottavuutta syövät uskonnollinen kirjoitustyyli. Tämä ilmenee toistuvasti koko kirjan ajan painotuksena siitä, kuinka jokin on aina X tai jokin selittää aina kaiken.  Esim. ”The sea, water, is always an avatar of amniotic fluid” s.154

Samoin muut eri mieltä ovat aina väärässä. Asiaa ei edes ilmaista niin, että ”mielestäni aiemmat tutkimukset tästä on väärin/mielestäni tämä teoria ei ole oikein” vaan mustavalkoisesti ja äärimmäisesti ”kaikki aiemmat tutkijat ovat väärässä”. ”The Secret of the She-Bear” reveals an astounding truth” (takakansi). ”She explains every branch on the tree, every twig and leaf, every fruit and flower…” s. 6. Varg Vikernesin esipuhe ”It will enable you to understand every single ancient myth, fairy tale, traditional song, high festival, custom and all ancient art. s. 7

”In this science, which comes from the Stone Age, our ancestors the Neandertals explained the world and its funtioning with intriguing details, and it unveiled the reincarnation mechanism that managed the life of our ancestors” s. 8 (Cachetin esipuhe) ”In this book, I will give you the keys to understand absolutely all our traditions and our whole mythology from complex Egyptian theogony to the phantasmagoric dwarfs, elves and ogres of the European forests, through the painted caves, the legend of King Arthur, our classic tales, our ancient and recent mortuary traditions.” s.8

Edellä olevan kirjan pohjustuksen voisi sanoa olevan koomisen megalomaanista tekstiä. Marie Cachet siis yhdellä kirjallaan tekee turhaksi suurin piirtein kaikki tutkimukset ja teokset aiemmasta Euroopan kulttuurihistoriasta (mukaan lukien Egyptin teogonian).

Summa summarum: vaikka kirjassa onkin jotain hyviä huomioita, on se yhden teorian ympärillä kehää kulkevaa ja jumittavaa tekstiä, jonka lukeminen käy puuduttavammaksi sivu sivulta. Kirjan lukemisen sijaan riittää miltei ”All tales, myths and stories tell about female genitals and childbirth. All symbols are avatars of placenta, umbilical cord, vulva and other things concerning pregnancy. And there is some theory of reincarnation added also.” Ainoastaan Cachetin esittämä idea reinkarnaatiosta saattaa olla jollain tapaa mielenkiintoisia ajatuksia tuottava, mutta sekin hukutetaan kirjassa loputtomaan jumittamiseen siitä, miten kaikki symbolit ja tarinat liittyvät naisen raskauteen. Cachetin uusin kirja kertoo riimuista, aihe joka minua kiinnostaa, mutta en aio sitä lukea, koska kaikesta aiemmasta Marien kirjoittamista tiedän, että se jumittaa täysin saman synnyttämis-ja raskaus-pakkomielteen ympärillä.

Yksi omista lempikohdista oli sivulla 275 esitetty ”totuus” Atlantiksen myytistä, jossa kirjoittajan mukaan Atlantiksen tuho johtuen ihmisten ylpeydestä tarkoittaa todella sitä, että ylpeys merkitsee ihmisen kyvyttömyyttä kasvaa. Hänelle ei ole siis enää tilaa. Tästä voidaankin jo tietää mihin Cachetin ajattelu suuntautuu. Kyseessä on tietenkin kuvaus siitä, että vatsassa olevalla lapsella ei ole enää tilaa kasvaa, joten hänen on synnyttävä. Atlantis tuhoutuu eli on poistuttava kohdusta. Tämän jälkeen tulee kirjassa huomio siitä, miten myyteissä esiintyvä tulvamyytti merkitsee aina synnyttämisen tulvaa (lapsivedenmeno).

Kirja oli raskasta luettavaa johtuen sen itseensä käpertyneestä yksiulotteista myyttien tulkinnasta, jota voisi kutsua autistiseksi (jos ajattelemme autismin negatiivisia piirteitä).  Samoin Cachetin tyyli kirjoittaa oli paikoitellen rasittavaa, koska kirjoitustyyli oli sekoitus niin sanottua kirjatyyliä, blogitekstiä ja puhetta. Uskottavuutta kirjan väitteiltä vei toistuvat sutkautukset tyyliin ”Varmaan jo ymmärrät, muistatko mitä sanoin, mutta ei tässä vielä kaikki jne.”, lähdeviitteiden miltei täysi puuttuvuus, jatkuva mustavalkoinen tulkinta ja painottaminen siitä miten joku X on AINA Y.

Näkisin, että tämä kirja on hyvä esimerkki tekstistä, jossa ihminen on suppean idean vanki eikä näe sen ulkopuolelle (kuten salaliitto- ja uskonnollinen kirjallisuus useimmiten on). Tämä kirja ei ole hyvä, jos haluaa ymmärtää myyttejä tai mytologiaa. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Joseph Campbellin tuotantoa tai akateemista tutkimista myyteistä, historiasta ja perinteistä, jos aihealue oikeasti kiinnostaa. Tämä, kuten muu pseudotieteellinen kirjallisuus toimii hyvänä kriittisen ajattelun ja loogisen päättelyn harjoitteluna, jos jonain. Siihenkin toki löytyy kehittävämpää kirjallisuutta.

..10/11..

KIRJA-ARVIO : RATKAISUJA LÄSKEILLE, RAISA OMAHEIMO (2022)

Omaheimon kirja on nopeasti luettu yhdistelmä mielenkiintoisia informaatiohippuja, ajoittaista huumoria, mutta myös vääristynyttä ja mustavalkoisen asenteellisia väitteitä. Kirjan sisältö liikkuu Omaheimon omien kokemusten analysoinnin, yhteiskuntakritiikin sekä läski-aktivismin historian alueilla. Kirjassa on välissä muutamia lyhytitä 1-2 sivun mittaisia vinkkejä-osuuksia (Pukeutumisvinkkejä läskeille, vinkit lääkärikäynnille).

Omaheimo keskittyy suuresti kritisoimaan laihdutuskulttuuria ja yhteiskunnan läskifobiaa. Oikeastaan koko kirjan sisältö voidaan asettaa näiden kahden edellä mainitun käsitteen alle. Itselleni kiinnostavin osuus kirjassa oli lyhyt, mutta ytimekäs läskiaktivismin historian pääpiirteet summaava osuus sekä toisaalta pohdinnat yleisistä kauneuskäsitteistä ja siitä mitä ihmisen ”pitää olla” ollakseen hyväksytty kansalainen. Tuon seuraavaksi esille ne suurimmat ongelmakohdat eli vääristyneet mustavalkoiset väitteet, jotka kirjassa mielessäni oli. Tuon esille vastapainoksi myös lopuksi mielestäni kirjan positiivisimman annin.

Kirjan kirjoittaja pistää kaikki lihavuuteen liittyvät negatiiviset kokemuksensa laihdutuskulttuurin ja yhteiskunnan syyksi, vaikka paastoamisen pelkän kaalikeiton ja kalorittoman mehun avulla päiväkaudet voi pistää kyllä yhtäläisesti ihan oman typeryytensäkin piikkiin. Voi tietenkin olla, että Omaheimo käyttää liioittelua pelkkänä kirjallisena tehokeinona. Kuitenkin väitteet – esimerkiksi siitä, että emme onnittele toisiamme suoritetusta tutkinnosta, älykkyydestä, hyvinvoinnista ja skarpista asenteesta, tai siitä, että olemme mahtava ystävä, vanhempi tai puoliso, mutta sen sijaan laihduttamisesta kehutaan ja mainitaan – herättää kysymyksen lähinnä Omaheimon lähipiiristä. Monessa muussakin kohdin herää ajatus siitä, että minkälaisissa piireissä kirjan kirjoittaja oikein liikkuu?

Samoin luulisi laihduttamisesta kehumisen olevan ymmärrettävää Omaheimollekin, koska laihduttamisen tulos on konkreettisesti näkyvillä ja miltei aina se on tarkoituksellista ja hyväksi nähtävä asia niin laihtujan kuin muidenkin ajattelumaailmassa, koska se viittaa parantuneeseen hyvinvointiin. Ja luulisi Omaheimon myös ymmärtävän hyvin, että laihduttaminen ei suinkaan ole aina helppoa ja nautinnollista vaan vaatii useimmiten sekä tietoa, taitoa, itsekuria, itsetuntemusta että motivaatiota (tai ainakin osaa näistä).

Omaheimo lankeaa itse harhakäsitykseen mainitessaan, että ihmisillä on ikuinen harhaluulo siitä, että laihuuden ja terveyden välillä olisi yhtäläisyysmerkit. Laihuus ei tosiaan tarkoita terveyttä, mutta lihavuus on aina terveyteen negatiivisesti enemmän tai vähemmän vaikuttava tekijä. Lihavuus on terveydelle haitallista jo sen kautta, että terveys ei ole pelkkää sairauksien puuttumista vaan terveyden ja toimintakyvyn välillä on yhtäläisyysmerkit.

Väite siitä, että Laihdutuskulttuurista on kyse kontrollista ja rahasta, pitää mielestäni paikkansa ja laihduttaminen on jo terminä harhaanjohtava, sillä kyseeessä tulisi olla elämäntavan muutos. Laihdutuskulttuurin ja -mainonnan keskiössä ei olekaan todella laihtuminen ja terveys, vaan raha.

Kirjassa tuodaan esille se kuinka lihaville ei löydy kunnollisia vaatteita, jos löytyy ensinkään. Voin itse pieneltä osalta samaistua tähän, koska jalankokoni on sellainen, että en juuri koskaan löydä tarpeeksi suuria kenkiä. Ja, jos yksi malli löytyy, on se väärän mallinen jalalleni. Jalan koko ja muoto tosin poikkeaa lihavuudesta siinä, että toinen on muutettavissa oleva tila omien elämäntapojen ja ratkaisujen kautta. Olen myös kuullut koko ikäni huomautuksia tyyliin ”kenen kanootit täällä eteisessä on?”. Tosin mitään muuta yhtymäkohtaa en halua vetää näiden välillä, sillä suuret jalat eivät juurikaan ole haitanneet tämän kenkäongelman ulkopuolella.

Omaheimo ottaa taas esille sen, että lihavan pitäisi liikkua, mutta jumppaava läski on naurettava, pilkan kohde, jota salakuvataan someen. Tai vaihtoehtoisesti heitä käytetään inspiraatiopornoon. Edelleen voin sanoa, että paikka, jossa lihavaa liikuntaa harjoittavaa pilkataan ja nauretaan, tulisi kyseinen paikka ilmoittaa nimeltä ja boikotoida. Itse en ole koskaan tällaisessa paikassa ollut vaan aivan päinvastoin suhtautuvissa paikoissa. Omaheimolle ei näytä kelpaavan sekään, että lihava, joka harrastaa liikuntaa nähdään inspiroivana? Muitakin Omaheimon liikuntaan, syömiseen ja lihavuuteen liittyviä tekstejä lukeneena, vaikuttaa siltä, että Omaheimo pyrkii useimmiten keksimään milloin mitäkin syitä miksi hänen ei tulisi liikkua. Tämä toki on hänen oma valintansa ja rehellisempää olisi sanoa ”ei kiinnosta liikkua, joten en liiku”, sen sijaan, että keksii jotain itsensä ulkopuolella olevia syyllisiä ja esteitä.

Omaheimo tuo esille nuorten miesten syömisongelmana vähemmän puhutun liiallisen ruoan ja syömisen tarkkailun, johon yhdistyy liian kova liikunnallinen harjoittelu. Tämä toki on jonkin tasoinen ongelma, mutta syömishäiriöiden joukossa silti suurempi paha on liiallinen syöminen yhdistettynä liian vähäiseen liikuntaan, jota kirjan kirjoittaja tuntuu lähinnä hehkuttavan hyveenä. Nuorten miesten liiallinen ruoantarkkailu ja liian rankka liikunta ei ole maailmanlaajuinen ja paheneva ”epidemia”. Ohimenen mainitaan myös dad bod ja mom bod, joista ensin mainittu on turvallinen ja luotettava, hieman pyöreä ja vatsakas miehen vartalo, kun taas jälkimmäinen on epäviehättävä ja löysä vartalo, joka pitää jumpan avulla kiinteyttää. Itselle ei ole koskaa auennut tämä niin sanotun dad bodin viehätys kenellekään. Ja minkä takia tämä olisi miesten vika (johon kirjoittaja viittaa), jos naiset ”hyväksyvät” ja hehkuttavat tällaista miehen vartaloa? Omaheimon omat mielleyhtymät ns. dad bod ja mom bod- vartalotyyppeihin tuskin on erityisen laajalle levitettävissä oleva mieltymys.

Koska läskiaktivismi on yksi post-modernin filosofian pohjalta lähtenyt pinnallinen virtaus niin siihen kuuluu olennaisena yksilökeskeisyys ja relativismi. Tällä aallolla pysyen Omaheimokin ajattelee, että hän ei ole vääränkokoinen vaan maailma ja yhteiskunta on. Hänen ei tule siis hillitä syömistään eikä hän ole vääränkokoinen vaan tuolit ovat liian pieniä ja heikkoja, yleiset tilat ja vaatteet ovat liian pieniä jne. Jos ei yhteiskunnan rakenteita tehdä ns. normin mukaan (jonka mukaan ne on tehty) niin missä menee se yläraja? Aina löytyy joku, joka ei johonkin mahdu. Pitäisikö kaikki istuimet, ovet jne. tehdä 500kg kehon mukaan? Miksi Omaheimo luulee, että hänen kehonsa, jolla on selkesti ongelmia mahtua yleisiin istuimiin ja tiloihin on se, jonka mukaan asiat mitoitetaan? Pitäisikö maailman kasvaa Omaheimon syömisen ja lihomisen mukana? Omaheimo kertoo, että suuremmat tuolit eivät olisi keneltäkään pois. Tämä on väärä väite. Esim. lentokoneessa istuimen koko tuplattaessa, matkustajapaikkojen määrä puolittuu. Tämä tarkoittaisi sitä, että lentoyhtiö saa puolet vähemmän rahaa matkustajista tai vaihtoehtoisesti lippujen hinnat tulisi tämän jälkeen tuplata. Hyvä ehdotus Omaheimolta tosin on, että esimerkiksi virastoissa olisi erityylisiä istuimia erilaisille ihmisille.

Kirjassa mainitaan myös mitä naiset tekevät ”kelvatakseen”. Käyttää korkokenkiä, nyppii kulmakarvoja, laihduttavat, käyvät rasvaimuissa, meikkaavat, käyvät kuntosalilla, mutta ei liikaa, jotta ei tule liian suuria ”epänaisellisia” lihaksia. Voidaan esittää kysymys, että miksi joku tekee tätä kaikkea. Väitän, että suurin osa miehistä ei odota naisilta tällaista. Mielestäni korkokengät ovat rumat ja idioottimaiset kapistukset, jotka kaiken lisäksi tuhoavat kehoa. Liiallinen meikki on kamalan näköistä ja ihmiset näyttävät paremmalta luonnollisena tai lievällä meikillä. Kuntosalikommentista huomaa Omaheimon ymmärryksen puutteen kuntosaliharjoittelusta. Erityisesti naisille on todella vaikeaa saada isoja lihaksia luonnollisesti vaikka treenaisi kuinka rankasti ja paljon. Miehillekin se on vaativaa. Isot lihakset eivät synny vahingossa ja naisille sellaisten saaminen on todella vaikeaa ilman erilaisten hormonien ja kemikaalien käyttöä.

Omaheimo kertoo sekä omia deittailuun liittyviä negatiivisia kokemuksia, että kertoo ilmiöstä nimeltä hogging. Kappaleen esimerkit kertovat karua kuvaa ihmisten henkisestä kehittymättömyydestä. Hogging-ilmiössä hyväksikäytetään ylipainoisia naisia ja häpäistään heitä. Vaikka kyseessä ei olisi ylipainoinen henkilö niin vastaava kohtelu olisi silti traumaattista ja kertoo hyväksikäyttäjien olevan moraaliltaan ja mielenterveydeltään heikolla tasolla.

Laihduttamisella ei laihdu-luku sisältää kritiikkiä laihduttamista sekä laihdutuskulttuuria kohtaan (joka on bisnestä). Tässä kappaleessa on paljon hyvin suunnattua arvostelua kyseistä sairasta laihduttamispakkomielteistä kulttuuria kohtaan. Omaheimo tuo esille muutaman esimerkin, jossa samalla kumoaa oman väitteensä. Laihdutuskuurit eivät toimi, sillä puolessa vuodessa menetetyt kilot tulevat vuodessa takaisin. Joskus jopa lisäkilojen kanssa.

Tässähän nimenomaan huomataan, että laihdutuskuuri toimii, koska kilot lähtevät. Laihdutus kuurin tarkoitus onkin tiputtaa painoa, ei ylläpitää tiettyä painoa. Jos laihdutuskuurin jälkeen palataan samoihin huonoihin liikunta- ja ravintotottumuuksiin, niin tottakai ne kilot tulevat takaisin. Laihdutuskuurien sijaan tulisikin tehdä elämäntavan muutos, jossa tulokset ovat pysyviä ja uusia tapoja opetellaan hiljalleen, jolloin ne jäävät helpommin pysyväksi tavoiksi, koska laihdutuskuurien sijaan ei tarvitse kärsiä nälkää ja pahaa oloa niin kuin Omaheimokin tuo esille.

Painonvartijoita Omaheimo sättii ankaralla kädellä ja syystä, sillä tämän ryhmän toiminta onkin älyvapaata (myös Noom-nimistä yritystä Omaheimo haukkuu. Tämä ei ole minulle tuttu, joten en voi kommentoida). Samoin kirjailija tuo esille oman kehon kuuntelun, jossa syödään sopivasti niin, että ahminen ja nälkä pysyvät lievempinä eivätkä pääse äärimilleen. Tämä on muuten todella hyvä neuvo, mutta pystyäkseen kuuntelemaan kehon viestejä, kehon tulee olla hyvin toimiva, jota se ei ole länsimaisen roskaruoan, kemikaalien ja huonojen elämäntapojen vuoksi. Vertauskuvat ja esimerkit, joita Omaheimo antaa, ovat kirjan tässä vaiheessa olleet enemmän tai vähemmän osuvia. Ohi menee laihdutuskuurin vertaaminen syöpähoitoon. Omaheimo pyytää kuvittelemaan ”hoitomuodon”, jonka tulokset olisivat yhtä huonoja kuin laihdutuskuurien, antaen esimerkiksi syöpähoidon joka suurentaa syöpäkasvaimia. Oikeanlaisempi esimerkki olisi, että tiettyjen kemikaalien liiallinen käyttäminen aiheuttaa syöpää ja hoito pienentäisi kasvaimia, mutta ne kasvavat takaisin, jos hoidon jälkeen palataan samaan liialliseen kemikaalien käyttämiseen. Tämä olisi osuvampi vertaus ja itse asiassa näin se vähän meneekin myös syöpien kanssa.

Kirjailija kertoo BMI-lukemasta, sen historiasta ja kuinka se on huono tapa mitata yksilön painoa. Tästä olen pitkälti ihan samaan mieltä. Oikeastaan BMI:n ”hyöty”, jos sellaista voidaan sanoa olevan, on sen antama hyvin karkea asteikko. Jos ihminen on sairaalloisen ylipainon puolella, ei tämä ole hyvä vaikka kehon rakenne olisi minkälainen. Samoin toinen ääripää painossa alaspäin kertoo jotain.

Omaheimo listaa kirjassaan elokuvia, joista hän ei pidä, sillä niistä annetaan stereotyyppinen kuva lihavasta surkeana, tyhmänä, kömpelönä ja ei-haluttavana. Omaheimon inhokkisuosikkeja ovat mm. Hal ja Iso Rakkaus, Rough Night, Harry Potter-sarja, I Feel Pretty ja Jali ja Suklaatehdas.

On totta kai hyvä tuoda vaihtelevuutta ja syvyyttä hahmoimin, mutta stereotyyppiset kuvaukset ovat sellaisia juuri sen vuoksi, että niissä usein on totuuden siemen. Eli stereotyyppinen kuvaus syntyy, kun jokin ryhmä ilmentää keskivertoa useammin jotain piirrettä. Tämä voi tietenkin myös perustua valheelliseen ymmärrykseen. Mutta mitä ihmettelemistä on siinä, että ahmattina kuvatut ihmiset ja piirroshahmot ovat lihavia? Tai se, että lihavat syövät enemmän, useammin ja epäterveellisemmin kuin laihat? Tai lihavat liikkuvat vähemmän kuin urheilulliset? Pitäisikö Omaheimon mielestä ahmattia (jos tällainen jostain kumman syystä halutaan elokuvaan) esittää laihin näyttelijä? Pitäisikö lihavan näyttelijän olla kaikkein liikunnallisin ja kovakuntoisin?

Myös Kathy Batesin hahmon Piinassa Omaheimo näkee huonona. Omaheimo myös vihjaa, että suorituksesta Oscarin voittaneen Batesin hahmon negatiivinen kuvaus lihavasta naisesta oli mahdollisesti syynä Oscariin. Itse en ole edes ajatellut Batesin roolia liittyneenä millään tavalla siihen minkälainen Batesin vartalo on tuossa roolissa vaan nähnyt hänen Oscarin arvoisen ja taidokkaan näyttelysuorituksen.

Samoin Hobitti oli pettymys Omaheimolle, koska Bombur on lihava ja kömpelö kääpiö, joka huvittaa muita syömimiseen ja lihavuuteen liittyvällä komiikallaan. Myös Hobitin miltei täysin naiseton maailma oli pettymys. Oma huomioni tähän on, että Bombur on toki lihavin kääpiö, mutta niin mässäilevät ja ahmivat muutkin kääpiöt. Bombur kuvataan myös vähintään yhtä kovan luokan soturina ja sankarina kuin muutkin. Ja väitän, että Bombur kuvataan jopa ryhmänsä parhaimmistona, joka pelastaa tilanteen muutamaankin kertaan. Tolkienin keskimaailma, joka fantasiastaan huolimatta pyrkii jonkinlaiseen uskottavuuteen, on uskollinen sille, että sotaretkillä ei varsinkaan muinaisesti ollut naisia (kuten ei nykyäänkään ole). Hobittiin lisätty naissoturihaltijakin on lisätty hahmo elokuvissa.

Omaheimon mielestä lihavuudella vitsaileminen on mikroaggression muoto. Eikö siis kaikki vitsailu ole tällaisen ajattelun mukaan mikroagression muoto? Vitsaileminen miehistä on miehiä kohtaan mikroagressiota, vitsaileminen naisista on mikroaggressiota naisia kohtaan, vitsailu ruoasta on mikroaggresiota ruokaa kohtaan? Toki kaikki edellä mainitut voivat olla mikroaggression ilmausta, mutta ne eivät automaattisesti sellaista ole. Tässä Omaheimo vetää taas tutulla mustavalkoisella pensselillään rajaviivoja. Omaheimo kertoo miten näkee nykyään läskihahmoja kaikkialla elokuva-ja tv-tarjonnassa. Erityisesti sen kuinka läskivihaa on kaikkialla. Syyllistyykö Omaheimo itse esiintuomaansa ainoan tarinan malliin, jossa on syntynyt tapa nähdä läskivihaa kaikkialla?

Kirjassa on mainintaa tosi-tv:n kammottavasta tarjonnasta, jossa moni ohjelma mässäilee ylipainon ja sairaalloisen ylipaino kanssa. Tästä en jaksa kommentoida sen enempää. Kenelle on uutinen se, että tosi-tv-tarjonta on täydellisen luokatonta sontaa?

TERVE JA SAIRAS LÄSKI- Kappeleessa on kritiikkiä yleiseen näkemykseen, että lihavuus ja laihuus on suoraan liittyviä terveydentilaan. Omaheimo mainitsee GoInvon kattavan visualisoinnin (Determinants of Health) terveyttä määrittävistä tekijöistä, joka koostuu viidestä osa-alueesta. Edellä mainitun ympäränmuotoisen mallin suuriin yksilön terveyteen vaikuttava tekijä on yksilön valinnat (36%), seuraavaksi tulee sosiaaliset olosuhteet (24%). Geenien ja biologian osuus on 23%, lääketieteen 11% ja fyysisen ympäristön 7%. Yksilön valintoja ovat mm. alkoholin käyttö, ruokavalio, tupakointi, unen määrä, seksuaalinen ja fyysinen aktiivisuus. Paino löytyy pituuden, verenpaineen ja luuntiheyden ohella kohdasta genetiikka ja biologia. Ei elämäntavoista. Omaheimo kertoo törmänneensä tähän tietoon, että kehoilla on oma optimaalinen paino, johon ne hakeutuvat, muuallakin. Tämä ominaispaino voi olla pienempi tai suurempi kuin normaalikategorian kilomäärä. Tästä ei silti seuraa se, että vaikka optimaalinen ominaispaino voi vaihdella ns. normaalipainon molemmin puolin, ylipaino olisi silti optimaalinen ominaispaino. Mainittu geneettinen ja biologinen ominaispaino ja sen vaihtelut liittyvät henkilön pituuteen, luuston rakenteeseen, sukupuoleen jne. Jos on syömällä hankkinut itselleen kymmeniä kiloja ylimääräistä rasvaa, ei se ole geneettistä ja biologista optimaalista ominaispainoa vaan huonoista elämäntavoista johtuvaa ylipainoa.

MITÄ HOIDAMME KUN HOIDAMME LIHAVUUTTA? – Kappaleen ydinsanoma on, että lihavuudesta on tehty medikaalinen ongelma, joka pitäisi hoitaa. Lihavia kehoja ei saisi olla olemassa. Omaheimo mainitsee, että pitää kyllä paikkansa, että uniapnea tai kakkostyypin diabetes saattaa helpottaa kun ihmisen elopaino on alhaisempi. Mutta lisää, että paino ei vaikuta läheskään niin moneen sairauteen ja ongelmaan kuin annetaan yleisesti ymmärtää. Voisin itse kommentoida edellä mainittuun, että monesti kakkostyypin diabeteksen ja uniapnean syy on lihavuus. Samoin helpottamisen lisäksi niistä voi päästä kokonaan eroon. Tosin haiman insuliintuotanto on voitu elintavoilla myös tuhota pysyvästi. Omaheimon kanssa olen samaa mieltä siitä, että laihduttamisen sijaan oikeampi neuvo olisi lihaskuntoharjoittelu tai hapenottokykyä lisäävän liikunnan suosittelu (joku voi muistaa minkälaisen vastaanoton liikuntaresepti sai, kun siitä alettiin puhumaan). Jos joku on todella ylipainoinen niin alkaako hän lääkärin neuvon pohjalta harrastamaan lihaskuntoharjoittelua tai muuta liikuntaa, jos laihduttamisneuvo on punainen vaate? Epäilen Vahvasti.

Kirjailija kertoo omasta negatiivisesta kokemuksesta liittyen uniapnea diagnoosiin, jossa omakantaan oli vain tullut ilmoitus ”potilas on obeesi, diagnoosi: uniapanea, hoito: laihdutus”. Kyseinen lääkäri ei ollut ollut missään yhteydessä potilaaseen ja oli tehnyt hoitokeinopäätöksen perustuen vain potilaan painoon. Uuden ajan varaamisen kautta Omaheimo lopulta sai itselleen CPAP-laitteen ja hänen elämänlaatunsa parani ”noin 150 prosenttia!” Tämä on kuulemma hyvä esimerkki laihdutuskulttuurista ja läskifobiasta, jossa lihava ei saa kunnon hoitoa. Kappaleessa on muitakin esimerkkejä huonoista kokemuksista ylipainoisena lääkärissä.

Läskiepidemian hoidon uusi vahva ase on lihavuusleikkaukst. Tässä olen samaa mieltä Omaheimon kanssa, että tässä touhussa alkaa olla järjenkäyttö ja terveys hyvin kaukana. (Näin hieman myöhemmin jonkin hienolla tittelillä nimetyn lääkärin kertovan lehden etusivulla huolissaan, että lihavuusleikkauksia tehdään moninkertaisesti liian vähän Suomessa ja näitä pitäisi lisätä. Tämä on hyvä esimerkki siitä miten raha ohittaa terveyden ja hyvinvoinnin näkökulman. Jätän lukijan pohdittavaksi edellä mainitun raha vs. terveys-kuvion)

Omaheimo mainitsee, että lihavuus on negatiivinen stigma. Lihavaa voidaan katsoa moralisoiden ja todeta hänen laiminlyövän itsestä huolehtimisen, samalla tuottaen kuluja yhteiskunnalle. Samalla tavalla kuin asennoidutaan päihteiden käyttäjiin tai muihin riskikäyttäytyjiin. Silti extreme-urheilua, kuten basehyppäämistä ei tuomita samalla tavalla vaikka sekin on turhaa riskikäyttäytymistä. Tämä on myös mielenkiintoinen vertaus. Missä menee hyväksyttävän ja ei hyväksytyn raja edellä mainituissa ja miksi näin on?

Läskifobiaa on Omaheimon mielestä ruokien jakaminen vääriin ja oikeisiin. Tätä ajatusta hän vastustaa viimeiseen asti. Mitä tahansa voi syödä, ei ole olemassa vääriä ruokia, sillä terve syöminen ei karsi mitään osa-aluetta pois ruokavaliosta. Omaheimon mielestä ainoa syy poistaa jokin ruoka-aine täysin omasta ruokavaliosta on, että ei tykkää jostain tai on allerginen sille. Tällainen asenne on lapsen asenne ruokaan. Lapsi syö vain sitä mistä tykkää. Yleensä tämä on lähinnä vain epäterveellisiä herkkuja, koska niissä on sokeria ja rasvaa, jotka toimivat huumeiden kaltaisesti (esim. ns. sokerihumala hyvänä esimerkkinä). Aikuinen ihminen valitsee ravintonsa sen mukaan mikä on oikeanlaista ravintoa. Sellainen ravinto on ravitsevaa ja terveellistä. Tämä ei silti sulje herkkuja kokonaan pois vaan kypsä aikuinen syö niitä käyttäen harkintaansa. Aikuinen ottaa myös vastuun syömisestään, joka tarkoittaa muun muassa sitä, että ymmärtää jatkuvan liiallisen ja epäterveellisen ravinnon käyttämisen johtavan ylipainoon ja mahdollisiin terveysongelmiin.

Seuraavaksi tulee taas läskivihasta ja läskifobiasta, miten ne ovat joka puolella. Esimerkkeinä Omaheimo antaa tokaisut ”ai, sä otat vielä lisää”, ”mä en ikinä pystyis pukeutumaan noin, sä oot tosi rohkea”, ”sun ei kyllä kantsis käyttää vaakaraitoja”, ”tiesitkö että poolopaidat ei oikein sovi povekkaalle”. Edellä mainitut kommentit eivät ole mitään sisäistettyä läskivihaa vaan niiden ”motivaatio” voi olla hyvin monenlainen.

Erikoinen kommentti Omaheimolta on, että yllättävän monet ovat sitä mieltä että lihaville ihmisille voi huomautella kadulla, heille saa kertoa mitä mieltä on heidän ulkonäöstää. Itse en ole ikinä tällaista kohdannut edes etäältä. Omaheimo lisää, että eniten tätä tekevät pikkulapset ja humalaiset miehet. Tämä on uskottavaa, sillä kyseiset tahot kommentoivat ja huutelevat joka ikiselle mitä milloinkin.

Omaheimo mainitsee myös samojen vaatteiden antavan eri viestin laihan ja lihavan päällä. Laiha narutopissa on tavallinen ihminen, lihava taas kammottava tai rohkea. Bikineissä laiha on kuuma ja lihava taas rohkea. Tottakai erilainen keho ja tyyli antaa erilaista viestiä. Se, millainen keho on ihmisen mielestä ”kuuma” on yksilökohtaista ja on kummallista valittaa siitä, että lihava ihminen ei ole monien mielestä ”kuuma”. Ei ole anorektinenkaan keho useimpien mielestä ”kuuma”. Tämä on ihan ymmärrettävää monesta eri syystä. Evolutiivinen näkökulma tähän on se, että ihminen tuntee useimmiten vetoa terveeseen, toimintakykyiseen ja vahvaan vartaloon. Liian laiha ja liian lihava eivät kumpikaan viesti edellä mainittuja ominaisuuksia. Myös useimpia heteromiehiä viehättää ns. naiselliset muodot ja heteronaisia ns. miehiset ominaisuudet. Jos henkilö on niin lihava, että kehon muodosta ei osaa oikein edes sanoa onko kyseessä mies, nainen vai jokin muu, on ehkä ymmärrettävää, että ensimmäinen automaattinen reaktio ei ole viehtymys.

Mielenkiintoinen väite Omaheimolta sisäistetystä läskifobiasta on, että ”ajattelee, että toinen läski ei ole haluttava, kuten ei itsekään ole”. Miksi on mahdotonta ajatella, että jonkun ihmisen mielestä läski ei ole haluttava? Onko kaikkien mielestä anorektikot haluttavan näköisiä? Ehkä kyseinen ihminen on vain realistinen ja toteaa, että en itse koe lihavia ihmisiä haluttavina ja koska olen itsekin lihava, niin varmaan ainakin osa ajattelee minusta samoin.

Läheiset voivat Omaheimon mukaan pukea läskivihansa huoleen ja kertoa, että on huolissaan läheisen terveydestä. Miksi he eivät puutu samalla tavalla alkoholikäyttöön, tupakointiin, häiriön puolelle kääntyvään urheiluvimmaan, työnarkomaniaan tai kusipäiseen vanhemmuuteen samalla tarmolla kuin lihavuuteen? Huoli lähimmäisestä ei ole läskivihaa. Tarvitseeko tuohon muuta edes kommentoida?

Omaheimo myös tuo esille näkemyksensä siitä miten ns. normaalikehoiset ovat kaapanneet kehopositiivisuusaatteen itselleen, joka taas kerran toiseuttaa ja ajaa syrjään lihavat, jotka ja joille tämä aate on alunperin kehitetty. Kehopositiivisuudessa ei ole kyse yksilön kehosta tai positiivisuudesta vaan sen tarkoitus on kyseenalaistaa normeja sekä vähemmistökehoihin liittyvä stigmoja ja ravistella yhteiskunnan valtarakenteita. Voin kommetoida tähän, että ajat ovat myös muuttuneet ja nykyään suurempi osa ihmisistä länsimaissa on ylipainoisia kuin normaalipainoisia, joten kyseessä ei enää edes ole vähemmistökehot. Omaheimo sanoo heittäneensä menemään somessa kaikki sellaiset seurattavat pois, joiden videoista ja kuvista tuli ankea olo. Tämän lisäksi Omaheimo alkoi seurata enemmän läskiaktivisteja ja nykyään hän näkee erilaisia suuria kehoja tekemässä erilaisia asioita. Omaheimo siis ajautui tarkoituksella enemmän omaan kuplaansa eikä olekaan siis ihme, että hän näkee lihavuuden maailman keskeisimpinä asiana ja läskifobiaa joka puolella.

Kirjaa – kuten kaikkea läskiaktivismia, johon olen törmännyt – leimaa sairaalloinen kiinnostus ruokaan ja syömiseen. Nimenomaan huonolaatuisen ravinnon syömiseen. Omaheimokin painottaa kirjassa, että kaikki ovat kakkujen ja herkkujen arvoisia. Läskiaktivismia ei toisaalta olisi olemassa, jos ruokasuhde olisi terveellä pohjalla. Läskiaktivismi voidaan siis hyvin suoraan nähdä yhtenä syömishäiriön seurannaisena. Tässä tulee mieleen käsite sairaudentunnottomuus, joka usein varsinkin vakavampien mielenterveysongelmien kanssa on yhteydessä. Eli ei tunneta olevansa sairas vaikka tosiasiassa ollaan ja muut sen kyllä näkevät.

Kirjassa mainitaan muutamia käsitteitä, jotka on kirjan aiheesta irrallisinakin mielenkiintoisia tutustumisen kohteita. Näitä olivat muun muassa Ainoa tarina (kirjailija Chimamanda Ngozi Adichienvuonna 2009 pitämä puheenvuoro Danger of a Single Story), Sosiologia Jeannine Gailey käsitteet näkyvät/etuoikeutetut/enemmistö kehot ja näkymättömät/marginalisoidut/vähemmistö kehot sekä näihin liittyvät käsitteet hypernäkyvyys (hyper-visibility) ja hypernäkymättömyys (hyper-invisibility). Sekä male gaze, termi, jota ensimmäisenä käytti John Berger taidekritiikki esseessään Ways of Seeing. Tämän jälkeen termiä on käyttänyt muun muassa elokuva-ja mediatutkimuksen professori Laura Mulvey, joka on perehtynyt tarkastelemaan elokuvia feministisen teorian näkökulmasta.

..10/11..

Toksinen diversiteetti tuhoaa tv-sarjoja ja elokuvia

Jokin aika sitten oli erityisen muodikasta paasata toksisesta maskuliinisuudesta – tällä käsitteellä oli ja on oikeaa painavaa sisältöä – mutta usein sitä käytetään silloin, kun toisinajattelija kyetään hiljentämään, jos tämä ei jaa woke-muodinmukaisia ajatuksia.

Tämän tekstin puitteissa ei ole tärkeää alkaa selvittämään äärimmäisen syvällisesti käsitteitä ”woke” ja ”toksinen maskuliinisuus”. Molemmista löytyy kyllä paljon informaatiota, jos haluaa asiaan paremmin perehtyä. Lyhykäisesti on kuitenkin hyvä kiteyttää mitä nämä suurin piirtein tarkoittavat.

Käsite toksinen maskuliinisuus sisältää kaikki ”miehisiksi” luokiteltavat piirteet, jotka nähdään haitallisiksi ihmisille itselleen, heidän lähipiirilleen ja yhteiskunnalle. Tällaisia ovat esimerkiksi stereotyyppiset maskuliinisen miehen ja pojan oletetut ja usein toivotut piirteet, kuten aggressiivisuus, kilpailuhenkisyys ja emotionaalinen kovuus. Myös ihanne yksin toimeentulemisesta lasketaan usein toksisen maskuliinisuuden piirteeksi.

Woke tarkoittaa yhteiskunnallisissa asioissa valveutunutta ja yhteiskunnan epäkohtien näkemistä. Alun perin sana oli positiivinen tai neutraali, mutta myöhemmin sitä on alettu käyttää enemmän pejoratiivisena sanana. Woke-sanan ympärille ja siihen liittyneenä ovat mm. ideologiset käsitteet kuten identiteettipolitiikka, intersektionaalinen feminismi, kehopositiivisuus ja läskiaktivismi, queer-teoria, kriittinen rotuteoria, postkolonialistinen tutkimus ja sosiaalinen vammaistutkimus. Suurin piirtein kaikissa edellä mainituissa on jokin järjellinen ja hyödyllinen lähtökohtansa (joissain tosin hyvin heikko sellainen), mutta kuten aina ideologioiden ja ihmisten törmätessä, asiat menevät usein yli järkevyyden pisteen, jos ei ymmärretä nähdä kokonaiskuvaa (niin sanotusti metsää puilta). Woke-ilmiö voidaan ehkä kiteyttää edellä mainittujen ideologioiden liioitteluna ja tämän kautta haitan lisäämisenä sen vähentämisen sijaan. Oikeastaan kaikki edellä mainitut voidaan myös kiteyttää niin, että niiden tarkoituksena on suojata asemaltaan jollain tavoin heikompia ja syrjitympiä ihmisryhmiä sekä hakea oikeutta näille syrjityille ja sorretuille ryhmille. Näin tämä ilmiö on pitkälti yhteydessä ”vasemmistolaiseen ajatteluun”, jossa usein pidetään heikompien puolta ja näkökulmaa enemmän arvossa kuin ”oikeistolaisessa ajattelussa”.

Miten tämä heikompien, sorrettujen ja uhrien puolen pitäminen sitten voi olla huono asia? Eikö se ole vain ja ainoastaan hyvä asia? Woke-ajattelussa usein päädytään sorretun, syrjityn ja uhrin roolista hyökkäämään oletettuja sortajia vastaan ja syrjimään ja sortomaan sekä syyttömiä että syyllisiä perustuen pelkästään ulkoisiin tekijöihin, kuten sukupuoleen, rotuun, seksuaaliseen suuntautumiseen ja etnisyyteen. Osa woke-ajattelijoista haluaa myös kuulua mahdollisimman marginaaliseen ja moneen sorrettuun ryhmään, koska tähän ideologiaan kuuluu osana myös se, että sorretumman näkökulma on oikeampi kuin vähemmän sorretun. Tätä käytetään itsessään hiljentämisen ja syrjinnän välineenä ja oikeutuksena. Samoin ihminen nähdään ensisijaisesti ryhmänsä edustajana sen sijaan, että kyseessä olisi yksilö, jonka omat teot, historia ja elämänsituaatio kokonaisuudessaan olisi se, joka on määritellyt situaation, jossa tämä henkilö on tällä hetkellä. Sorretun ryhmäidentiteetin omaksuminen yksilöllisen tilanteen sijaan on keino olla ottamatta itse vastuuta tilanteestaan. Jokaisen ihmisen tämän hetkinen elämäntilanne on yhdistelmä ulkoisia tekijöitä (valtio ja aikakausi, johon syntynyt, perhe ja suku, johon kuuluu jne.) ja sisäisiä tekijöitä (asenne ja omat teot). Elämäntilanne ei siis koskaan ole yksin vain toisen – sisäisten tai ulkoisten tekijöiden – aiheuttamaa. Samoin se on tosi asia, että tietyt olosuhteet ovat edullisia tiettyjä tavoitteita ajatellen ja tietyt olosuhteet vastaavasti vaikeuttavat tiettyihin tavoitteisiin pääsyä. Nigeriassa asuvan köyhän on ulkoisten puitteiden suhteen varmasti vaikeampi päästä Oxfordin yliopistoon opiskelamaan kuin henkilön, joka asuu Oxfordissa ja, jonka vanhemmat ovat kyseisen yliopiston käyneitä.

Nyt pääsemme vihdoinkin käsiksi itse toksiseen diversiteettiin. Toksinen diversiteetti on woke-ajattelun kautta syntyvä pakkomielle diversiteetin tunkemisesta mukaan kaikkialle vaikka diversiteetille ei olisi mitään perusteita (ja olisi jopa perusteita sitä vastaan). Toksinen diversiteetti nostaa diversiteetin eli monimuotoisuuden ensisijaiseen asemaan kaiken muun edelle ja jopa muiden asioiden kustannuksella. Diversiteetti eli monimuotoisuus tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan edellä ilmi tuotujen aiheiden ryhmiä (seksuaalinen suuntautuneisuus, rotu, etnisyys, vammaisuus, lihavuus jne.). Hyvänä pohjaideana on tässäkin tuoda moninaisuutta sekä erilaisia ihmisiä mukaan erilaisista ryhmistä. Tällainen lähtökohtaisesti kuulostaa ainoastaan vain hyvältä, mutta lopulta se lähinnä vain tuhoaa, jos diversiteetti on määräävässä asemassa eikä sen sijaan pätevyyys, taito, totuudellisuus, rehellisyys ja laatu (Esim. on aivan absurdia syrjiä työpaikalla parempaa työntekijää ”kiintiöiden” vuoksi). Otsikon mukaisesti tarkoituksena on kuitenkin katsoa miten tämä woke-ajattelu tuhoaa tv-sarjoja ja elokuvia.

Esimerkkejä tv-sarjoista, joissa uskollisuus kirjalle, alkuperäistarinalle, historiallisuudelle tai järjenkäytöllle on saanut väistyä muodissa olevan poliittisen ideologian tieltä on monia. Tuon tässä esille vain muutaman. Vikings Valhalla, Rings of Power ja She-Hulk.

Vikings Valhalla sjoittuu pääpiirteissään historiallisesti oikeasti olemassa olleisiin paikkoihin, ajanjaksoon ja henkilöihin. Kyse ei ole katsojan puolelta rasismista, jos hän haluaa, että jokin traditio tai historiallinen tapahtuma tai aikakausi esitetään mahdollisimman korrektisti (tähän on monia päteviä syitä). Vikings Valhallassa viikinkienkin keskiönä toimivan kaupungin Kattegatin johtaja on Jaarli Haakon. Tämän niminen henkilö on historiallinen hahmo, joka hallitsi Norjaa ja kannatti kristinuskon sijaan perinteisiä pohjoisen uskomuksia. Sarjassa Jaarli Haakon on kuitenkin afrikkalais-taustan omaava nainen. Tällaiselle muutokselle ei ole mitään juonellista tai järjellistä perustetta. Ainoastaan diversiteettiä diversiteetin vuoksi niin, että historiallisuus, uskottavuus ja tarinan järjellisyys kärsii. Toki tässä sarjassa on myös se sama epärealistinen ilmiö kuin monissa muissakin sarjoissa nykyään eli naiset kuvataan hurjina sotureina, jotka ovat samalla viivalla miesten kanssa. Ne, jotka ihmettelevät kyseistä kommenttia ja tuomitsevat sen misogyynisenä, voivat katsoa miten oikeasti naiset pärjäävät miehiä vastaan kamppailulajeissa ja voimalajeissa (kts. Esim. voittamaton potkunyrkkeilijä Lucia Rijker vs. Somchai Jaidee). Koko ja voima ovat suuressa roolissa (miehet ovat useimmiten sekä isompia että voimakkaampia kuin naiset, johtuen biologisesta tosiasiasta) ja tämän vuoksi kamppailulajeissa on kokoluokat.

Jos tv-sarjojen luojat oikeasti arvostaisivat ja haluaisivat tuoda esille esimerkiksi afrikkalaisia ja näiden historiaa, niin miksi he tekevät sarjaa viikingeistä ja ujuttavat sinne sekaan tummia näyttelijöitä sen sijaan, että tekisivät tv-sarjan Afrikan historiaan liittyen? Vastaus tähän – kuten miltei aina – on raha. Viikingit on teema joka myy tällä hetkellä. Tv-sarjojen pakonomainen diversiteettityrkytys on ainoastaan rahastusta ja tämä loppuu saman tien, kun ilmiö lähtee pois muodista (mm. uudet sarjat Rings of Power ja She-Hulk ovat hyviä esimerkkejä miten tv-sarjoja tuhotaan woke-ideologian ja rahastuksen yhdistelmällä).

Jos vastaväite mahdollisimman totuudenmukaiseen lähdemateriaalin seuraamiseen on se, että tulisi nähdä niin sanotusti ihonvärin, etnisyyden ja sukupuolen läpi itse hahmo ja unohtaa pinnallinen ulkomuoto, niin ehdotan kyseisen asenteen omaaville seuraavanlaisia tulkintoja. Afrikan historiasta kertovaa tv-sarjaa, jossa bantuja, hatuja ja tutseja esittävät pääosin islantilaiset ja irlantilaiset. Tupac Shakurista ja Biggie Smallsista kertovassa elokuvassa molempia voisi esittää jesidinaiset. Toisen maailmansodan tapahtumissa voisi vaihteeksi mustat näyttelijät näytellä Adolf Hitleriä ja muita natseja. Näin saataisiin kunnolla diversiteettiä kehiin ja luutuneita kaavoja rikottua. Kuulostaako hyvältä vai joltain muulta?

Alkuperäisestä ideasta poiketen tarkastelen Rings of Poweria ja She-Hulkia erillisissä kirjoituksissa, sillä ajattelin supistaa tekstin pituuden kirjamitasta blogille sopivampaan pituuteen, koska molemmista löytyy toksisen diversiteetin ja huonon toteuttamisen suhteen paljon (ehkä liikaakin) kirjoitettavaa.

..10/11..

Päivi Räsäsen homoseksuaaliset visiot – Toinen osa (RAAMATTU JA KIRKKO)

2 – RAAMATTU JA KIRKKO

MUUTTUNUT LAINSÄÄDÄNTÖ JA EVANKELISLUTERILAINEN KIRKKO

Toinen osio Räsäsen manifestista alkaa kysymyksellä ”Kirkon sisällä on törmätty yhteiskunnallisen lain ja Raamatun periaatteiden väliseen ristiriitaan. Kumpaa sen tulisi noudattaa: valtion perustuslakia vai kirkon opin ylintä ohjetta, Raamattua?” Minä kysyn vuorostani, että eikö kaikkien maan kansalaisten tulisi noudattaa valtion perustuslakia? Historia on täynnä esimerkkejä, joissa uskonnolliset ryhmät alkavat rikkomaan yleisiä lakeja vastaan ja muodostavat omia yhteiskunnallisia lakejaan. Miltei aina – ellei aina – seuraukset ovat olleet enemmän tai vähemmän huonoja, pahoinvointia, syrjintää ja sortoa lisääviä. Toiseksi voidaan kysyä mikä on tämä ”kirkon opin ylin ohje, Raamattu”. Raamattu on täynnä tuhansia vuosia vanhoja ”aavikon sanontoja ja tapoja”, joita kaikkia ei yksikään täysijärkinen ihminen tänä päivänä kannata ja seuraa. Raamatun käyttäminen ohjeistuksena on täysin mielivaltaista, koska se sisältää niin paljon erilaisia ja toisilleen vastakkaisia ohjeita, joiden tulkinnoista ollaan myös monta eri mieltä. Kannattaako Räsänen itse papin tyttären polttamista, jos tämä harrastaa seksiä ennen avioliittoa? (3.Moos. 21:9. Jos papin tytär häpäisee itsensä harjoittamalla haureutta, hän samalla häpäisee isänsä; siksi hänet on poltettava.) Jos Rouva Räsäsen aviomies kieltäisi vaimoltaan kaiken julkisen toiminnan ja työnteon sekä käskisi hänet jäämään kotiin tekemään ruokaa ja siivoamaan, alistuisiko Räsänen miehenstä tahtoon? (EF 5:24 Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon.) Nämä olivat vain kaksi esimerkkiä lukemattomien joukosta. Jos nämä ovat Jumalan sanaa, kyseisen ”jumalan” tulee olla takapajuinen väkivaltainen sovinisti, jonka kieltäminen tulisi olla sivistyneen ihmisen ensimmäisiä tehtäviä.

Räsänen tuo esille huomion, että jos kirkko haluaa rajoittaa perusoikeuksia, ne tulee kirjata kirkkolakiin. Tällainen säädös on esimerkiksi se, että kirkon viranhaltijan on oltava kirkon jäsen. Tämä voisi toki olla hyvä niin silloin piilevästä kontrollista ja vallankäytöstä tulisi näkyvämpää. Kertoo jo toki itsessään aika paljon kyseisestä tahosta sekin, että tahdotaan ylipäänsä rajoittaa ihmisten perusoikeuksia. Ristiriitainen tilanne on myös se, että homoliitto on laissa määritetty rinnakkaiseksi perhemuodoksi avioliiton kanssa. Tätä varten Räsäsen mielestä olisi hyvä tehdä kirkkolakiin säädös, jolla säädetään työntekijöille rajoituksia liittyen saman sukupuolen parisuhteisiin. Itse haluaisin, että Räsänen saisi luoda kirkkolain ja kirkon käytännöt, jolloin kirkon jäsenmäärä ja sen mukana yhteiskunnallinen valta supistuisi murto-osaan nykyisestä (Räsäsellehän on luotu se jo kuuluisaksi tullut armolahja, että pelkällä suun avaamisella tv-lähetyksessä hän kykenee poistamaan tuhansia ihmisiä kirkon jäsenyyden piiristä). Kirkolle rahaa syytävistähän suurin osa ei ole millään tavalla oikeastaan uskovaisia, jotka allekirjoittavat kirkon opin. Suurin osa kirkkoon kuuluvista ei ymmärrä kristinuskostakaan juuri mitään muuta kuin alkeet ja niistäkin osan väärinymmärrettynä.

KRISTUKSEN SANA JA HOMOSEKSUAALIT

Räsänen puolustautuu sitä tosiasiaa vastaan, että Jeesus ei missään välissä mainitse homoseksuaaleista mitään, vetoamalla niihin muutamaan kohtaan, jossa Raamatun voidaan nähdä kieltävän homoseksuaalisuuden. Räsäsen mukaan sillä ei ole merkitystä vaikka Jeesus ei maininnut asiasta mitään, koska koko Raamattu on Kristuksen sanaa eikä Jeesus myöskään sanonut kumoavansa tuhansia vuosia vanhempaa tekstinpätkää. Raamattuun sisältyvä vanhin juutalainen kirjoitus sisältää homofobisen maininnan ja samoin Paavalin kirjeissä mainitaan homoseksuaalisuudesta. Siihen, että Jeesus ei maininnut homoseksuaalisuudesta mitään ei voida päätellä sitä, että hän sen hyväksyi. Mainitsiko ja kumosiko Jeesus kaikki muut mahdolliset ikiaikaiset typerät säännöt ja tavat erikseen puheissaan? Voidaanko siis aina ajatella, että Jeesus olisi puoltanut näitä? Siitä, että Jeesus ei puhunut homoseksuaalisuuden syntisyydestä yhtään mitään voidaan vain päätellä, että sellaisella asialla ei ollut mitään merkitystä hänen mielestään. Jos Jumalan pojaksi, itse lihaksi tulleeksi Jumalaksi nähdyn hahmon mielestä homoseksuaalisuudella ei ole mitään merkittävää syntisyystekijää, niin miksi osa tänä päivänä hänen seuraajikseen itseään väittävät tarttuvat tähän kuin hukkuva pelastusrenkaaseen? Homofobian syyt löytyvät todennäköisemminkin kyseiseen henkilön tajunnallisista, psykologisista ongelmista kuin ovat minkäänlaisen korkean ajattelun tai henkisyyden merkkejä.

Ei ole yhtään yllättävää, että Räsänen tukeutuu Paavaliin ja hänen kirjeisiinsä. Onhan suuri osa protestanttisesta uskonnollisuudesta ja erityisesti evankelisluterilaisuus nimestään huolimatta pikemminkin juutalalais-paavalilaisuutta tai luterilaispaavalilaisuutta. Räsänen lainaa tekstisssään pitkän pätkän Paavalin kirjettä roomalaisille, jossa Paavali fundamentalistiselle mustavalkotyylilleen paasaa omia ehdottomuuksia siitä mikä on oikeaa ja mikä väärää seksuaalisuutta (tosin tämänkin epäselvästi puhuen lähinnä luonnottomasta himosta). On hyvä muistaa minkälainen mielipuolinen persoona Paavali oli. Tämä äärimmäinen oikeassa olemisen pakko, joka hänellä oli, ajoi hänet muun muassa toisin ajattelevien vainoamiseen ja murhanhimoon (Paavali hyväksyi muun muassa toisinajattelijoiden kivittämisen).

Räsänen toteaa vielä, että, jos yleiseen oikeustajuun perustuva ymmärryksemme ei olisi synnin vääristämä, pystyisimme luonnostamme ymmärtämään homoseksuaalisuuden luonnonvastaiseksi, vaikka emme olisi koskaan kuulleetkaan Raamatusta. Ymmärtääköhän Räsänen, että tämä voidaan tulkita hänen kohdallaan niin, että Räsäsen oikeustaju on myös vääristynyt eikä hän näin kykene näkemään omaa kieroutunutta ajattelua. Samoin ilman Raamattua ja kaikkea siitä versonnutta patriarkaattista sortoa ja sekoilua maailmamme olisi hyvin erilainen. Raamattu voidaankin nähdä sinä omenana, joka olisi pitänyt jättää Paratiisin puuhun. Toisaalta Paratiisin omena antoi tietoa ja ymmärrystä, kun taas Raamattu useimmiten toimii näiden tehokkaimpana sumentajana.

Räsäsen mukaan tiedämme, että homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Taaskaan Räsänen ei kerro mihin tämä perustuu. Hän ei anna mitään lähdettä tai tutkimusta edes ohimennen mainittuna. Samoin Räsänen esitää kysymyksen, että tulisiko rikollisuus sallia, jos siihen on pakottava taipumus? Ja, jos kerran homoseksuaalisuus on kehityshäiriö, sen harjoittamiseen ei tule kannustaa. Ensinnäkin, rikollisuus ei ole kehityshäiriö. Vai rinnastaako Räsänen tässä homoseksuaalisuuden suoraan rikollisuuteen, niin kuin vaikuttaisi?

LUONNOLLISTA VAI LUONNOTONTA?

Homoseksuaalisuuden luonnottomuutta Räsänen pyrkii perustelemaan sillä, että ihminen on Raamatun mukaan Jumalan kuva ja hänellä on erityisasema luomakunnassa. Erotuksena eläimiin, ihmisillä on kyky hillitä halujaan. Seksi on Räsäsen mielestä luonnollista vain miehen ja naisen välisessä aviosuhteessa, koska tämä on Jumalan osoittama tapa harjoittaa seksuaalisuutta. Tässä kappaleessa tulee hyvin ilmi se, että Räsäsen luonnollisuuden ja luonnottomuuden mittari on Raamattu, ei luonto itsessään eivätkä myöskään minkäänlaiset tutkimustulokset. Tutkimustuloksia Räsänen käyttää vain oman fundamentalisminsa arvokkuuden lisääjänä, jos nämä tutkimustulokset edes vähän viittaavat Räsäsen haluamaan suuntaan. Ja tällaisia ei ilmiselvästi näytä olevan, koska Räsänen ei kykene yhtään ”tieteellistä” lähdettään kertomaan.

Syntiinlankeemuksen todellisuus tarkoittaa Räsäselle muun muassa sitä, että maailma on turmeltunut emmekä voi sen vuoksi homoseksuaalisuuden esiintymisestä ihmiskunnassa päätellä sitä, että se olisi Jumalan luomaa. Miten voimme päätellä siis maailman kautta yhtään mitään, jos syntiinlankeemus estää päättelyn siitä mikä on hyvää (olettaen, että Räsänen tarkoittaa Jumalan luomalla hyvää) ja mikä huonoa? Varmaan Räsäsen vastaus olisi tähän, että Raamatun avulla. Ongelma on vain se jo aiemmin mainittu, että Raamattua tulkitaan eri tavoilla ja sitä voi myös tulkita hyvin eri tavoilla riiippuen tulkitsijan intresseistä ja tavoitteista.

EVANKELIUMI JA ARMO KUULUVAT KAIKILLE

Rakastavan lähimmäisen tulisi Räsäsen mielestä varoittaa ihmistä homoseksuaalista teoista aivan kuin tulisi varoittaa heikoille jäille menemisestä. Tämä vertaus on hieno. Homoseksuaalinen teko rinnastetaan hukkumiskuolemaan jääkylmässä vedessä.

Räsäsen fundamentalismi tulee taas hyvin esille hänen väitteessään, että kirkon tehtävä on omalla esimerkillään näyttää, että Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmistä. Tässä ilmenee hyvin Räsäsen näkemys siitä, että Raamattu on yhtä kuin Jumala, ja Kirkko on se, jonka tulkinta on Jumalan sana. Tosin Räsänen itse nostaa oman tulkintansa oikeammaksi kuin Kirkon, jos se päätyy eri tulkintaan kuin hän itse. Samalla edellä mainittu tarkoittaa sitä, että Räsänen ei näe maan lakeja niin tärkeiksi kuin omaa Raamatun tulkintaansa. Räsäselle siis ylin auktoriteetti on hänen oma mielipiteensä, ei kirkon opit, ei maan lait, ei uusin tieteellinen tieto. Ellei asialla olisi vakavia yhteiskunnallisia ja muiden ihmisten elämää vaikeuttavia seurauksia, olisi oman elämänsä ohjaaminen satoja vuosia vanhojen aavikon heimojen tapojen ja uskomisten pohjalta vain huvittavaa ja äärimmäisen outoa. Toisaalta maaseudulla voidaan olla huoletta ainakin oman karjan suhteen, sillä Räsänen ei mahdollisesti himoitse toisten karjaa.

Räsänen vielä kappaleen lopuksi painottaa, että homoseksuaalinen tunne-elämä tai muu seksuaalinen poikkeavuus on kipua, syntiä ja rikkinäisyyttä. Koko kirjoituksen rivien välistä voi lukea, että Räsäsellä on itsellään vahvaa rikkinäisyyttä, kipua ja syntisyyttä sielussan, jota vastaan hän pyrkii taistelemaan suuntaamalle sen itsensä sijaan itsensä ulkopuolelle.

HAASTE RUKOUKSEEN

Mielenkiintoinen ja vahva väite Räsäseltä on, että jos Jumalan Sanan eli hänen tapauksessaan Raamatun luotettavuus kielletään yhdessä kohdassa, se merkitsee pohjimmiltaan epäilyksen kohdistamista itse Jumalaan. Raamattu on niin täynnä ristiriitaisuuksia, väärää tietoa ja kehittymätöntä moraalia, että edellä oleva Räsäsen väite on täysin absurdi. Seuraavaksi muutama esimerkki näistä. Saman kirjan sisältä löytyy; ”Älä tapa.” – 2. Moos. 20:13 ja ”Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Jokainen sitokoon miekkansa vyölleen. Käykää sitten edestakaisinleirin halki portista porttiin ja tappakaa jokainen, olkoon vaikka oma veli, ystävä tai sukulainen.” – 2. Moos. 32:27. Naisen asemasta muun muassa seuraava: ”Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa.” – 1. Tim. 2:11-12. Maakeskiseen maailmankuvaan viittaa taas seuraava: ”Taas perkele otti Jeesuksen kanssansa sangen korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.” – Matt. 4:8.

En tiedä kuinka vakava kysymys Räsäseltä on, kun hän tekstissään kysyy, että mitä sanoisimme tänään profeetta Jesajasta, joka kulki Jumalan käskystä kolme vuotta avojaloin ja vaatteetta merkkinä siitä, miten pakkosiirtolaisia tultaisiin kuljettamaan häpeällisesti takapuolet paljaina? Nämä tämän päivän Jesajat olisivat todennäköisesti jonkinlaisen hoidon piirissä. Alasti esiintyminenkään ei ole Suomessa julkisesti hyväksyttävää.

Henkilökohtaisesti Räsänen toivoo, että hätä ei kasva niin suureksi, että tarvitaan Jesajan tyylilajia. Hätä ei kasva niin suureksi? Pitää myöntää, että Räsäsen ajatusmaailma on kyllä mielenkiintoinen. Maailma on kaikin tavoin koko ajan huonommassa kunnossa, ilmasto saastuu, luonto tuhoutuu ja sitä tuhotaan aivan älytöntä vauhtia, eläinlajeja kuolee joukoittain sukupuuttoon, ihmisten ongelmat lisääntyvät ja lisääntyvät päivä päivältä, ja Räsänen stressaa siitä, että jotkin ihmiset ovat kiinnostuneita seksuaalisessa mielessä samasta sukupuolesta. Maailma palaa ja Räsänen stressaa homoista. Tämä kertoo vain ja ainoastaan Räsäsen omasta psyykkisestä kuplasta, jonka ovat vallanneet homoseksuaaliset ideat ja pakkomielteet.

LOPUKSI

Loppuun Räsänen vielä alleviivaa ja tuo selvästi kaikkien tietoon uskonsa luonteen. Hän sanoo, että Raamatun käsittämättömin ihme on se kristinuskon keskeisin väite, että Jeesus ylösnousi kuolleista. Lääkärin näkökulmasta se on täysi mahdottomuus ja, jos Jumala on tehnyt tällaisen ihmeen niin miksi hän ei voisi tehdä muitakin ihmeitä? Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus on Räsäsen mukaan koko kristinuskon ydin ja sen varassa koko Raamattu seisoo tai kaatuu. Jos siihen ei usko niin kristinuskosta ei jää mitään jäljelle. Jos taas sen uskoo, niin silloin on Räsäsen mukaan johdonmukaista uskoa kaikki, mitä Kristus muutoin opettaa Raamatussa apostolien ja profeettojen kautta.

Jeesuksen ylösnousemus Raamatun käsittämättöminpänä ihmeenä on Räsäsen oma asenne (tosin varmaan usean kristitytyn näkemys, mutta ei suinkaan jokaisen). Jeesus ylösnousseena superhahmona ei ollut se sanoma, josta Jeesus itse maan päällä saarnasi. Jonkin toisen henkilön sokea palvominen on huomattavan helppoa verrattuna haastavan elämänohjeistuksen noudattamiseen. Ulkoisen hahmon palvominen on myös vastuun pakoilua ja laiskuutta. Varsinkin, jos tätä tahoa käytetään sorron välineenä tai muiden vaikeiden asioiden välikappaleena (sijaisuhri).

Jos Jumala on tehnyt tällaisen ihmeen niin miksei muitakin? Kuten kaikkien aikuisten tulisi tietää, on Raamattu erillisten tekstien kokoelma, joiden kirjoittamisen välillä on vuosisatoja. Raamattu sisältää yli kuusikymmentä kirjaa ja sillä on yli kolmekymmentä eri kirjoittajaa. Pelkästään tämän tiedon Raamatusta tulisi antaa ymmärrystä siitä, että Raamatun sisältämät tekstit ovat keskenään monin tavoin eri tasoisia niin luotettavuudeltaan kuin yksityiskohdiltaan.

Onko Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus koko kristinuskon ydin, jonka varassa Raamattu kaatuu tai seisoo? Ei välttämättä, mutta Räsäsen edustaman mustavalkofundamentalismin ydin se varmasti on. Jos ei usko Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, niin kristinuskosta ei jää mitään jäljelle? Vuorisaarna eli Kristinuskon tärkein sisältö jäisi jäljelle. Vuorisaarnassa Jeesus kertoo tarkasti eettismoraalisia ohjeistuksia. Tämän tulisi olla jokaisen kristityn elämän keskiössä.

Jos uskoo yhden Raamatun ihmeen niin on johdonmukaista uskoa kaikki, mitä Kristus muutoin opettaa Raamatussa apostolien ja profeettojen kautta? Jos uskoo, että Raamattu on sana sanalta erehtymätöntä Jumalan sanaa, niin silloin edellä esitetty on johdonmukaista. Ei kuitenkaan tarvitse kauaa lukea Raamattua, kun huomaa sen olevan epätasaista ja epäilyttävää tekstiä. Raamattu on sekä tiedollisesti hyvin ristiriitainen että Jumalakuvaltaan alkukantainen. Vanhan Testamentin Jumala on sellainen olento, jota tulee vastustaa oli tämä sitten fiktiivinen tai oikeasti olemassaoleva olento. Taru Sormusten Herrasta tarinan Sauron ja Tähtien Sodan keisari Palpatine jäävät pahuudessa ja hulluudessaan helposti toiselle sijalle Vanhan Testamentin Jahven rinnalla.

Edellä mainitun pohjalta herää kysymys, että eikö Räsänen ole millään tasolla perillä Raamatun historiasta? Miten tämä sekalainen tekstien kokoelma on päätynyt yksiin kansiin?

Räsäsen mukaan aikojemme pahimpia ilonpilaajia ovat sellaiset opit, joilla nakerretaan luottamusta Raamattuun Jumalan sanana. Tämä väite on niin absurdi, että jätän sen vain ohimenevänä mainintana tähän kommentoimatta sitä sen enempää.

Räsäsen ainoa viittaus ja maininta muuhun lähteeseen kuin Raamattuun on psykiatrian erikoislääkäri ja professori Asser Stenbäck (myös teologi). Räsänen lainaa Stenbackin Suomen luterilaisen evankeliyhdistyksen julkaisemasta kirjasesta oman kirjoituksensa lopussa seuraavan pätkän: ”etteivät homoseksuaaliset poikkeavuudet sisällä luomislahjaa, vaan ovat kehityshäiriö, josta saattoi tervehtyä. ”anatomian vastainen elämä on luonnonvastaista”. Voimme jo pelkästään julkaisijan perusteella todeta, että kyseessä ei ole millään tavalla lääketieteellisesti hyväksytty julkaisu, koska julkaisija on uskonnollinen taho eikä tieteenalan hyväksytty julkaisija. Stenbäck myös toimi 1940-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin lääkärin ja psykiatrian parissa, jonka jälkeen pääosin politiikassa, Lääketiede ja psykiatria on kuitenkin tieteenaloja, joilla 1970-luvun jälkeen on ollut valtavaa kehitystä eikä kukaan enää pidä viisikymmentä vuotta vanhoja ideoita ajankohtaisina.

Stenbäckin seksuaaliteorioiden mukaan mies on ”aktiivinen etsiessään kohdettaan”, kun taa naisen aktiivisuus ilmenee ”passiivisena antautumishaluna”. Itsetyydytys ja homoseksuaalisuus on Stenbäckin mukaan luonnonvastaisia häiriöitä (siitä huolimatta, että molemmat ovat luonnollisia jo sana ”luonnollinen” merkityksen kautta, sillä niitä molempia esiintyy luonnossa eri eläinlajeilla).

Stenbäckin mukaan seksuaalisuuden luonnollinen tehtävä on lapsen siittäminen ja synnyttäminen ja kaikki näiden ulkopuolella on siis luonnotonta. Näin suppea näkemys seksuaalisuudesta ei nykytietämyksen mukaan pidä paikkaansa vaan seksuaalisuuden ”tehtävänä” on myös mm. luoda ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Eikä seksuaalisuutta voi rajata edes pelkästään näihin edellä mainittuihin. Toki voidaan ajatella pelkän lajinsäilyvyyden ja biologian kannalta suppeasti, että seksuaalisuuden tarkoitus on vain lisääntyminen. Samoin syömisen ja juomisen vain hengissä säilyminen, liikkumisen tarkoitus vain paikasta toiseen siirtymisen tai ravinnon ja suojan hankkimisen. Ihmisyyteen kuuluu olennaisena osana nautinto ja Stenbäckmainen asenne tekee ihmisestä robotinkaltaisen alkeellisen eläimen. Itsetyydytys oli Stenbäckin mielestä ”oire ihmisen sielunrakenteessa piilevästä viasta tai sairaudesta”, joka kaiken lisäksi rasittaa sukupuolielimiä ja hermostoa, heikentää luonnetta ja vaarantaa koko ihmisen persoonallisen kehityksen. Näistä osa ei yksinkertaisesti vain pidä paikkaansa vaan asia on jopa päinvastoin. Itsetyydytyksen on todettu olevan tärkeä osa ihmisen persoonallista kehitystä. En tiedä kuinka rankkaa itsetyydytystä Stenbäck on harjoittanut näihin päätelmiin tullessaan, jos sukupuolielimet ja hermosto rasittuvat niin rankasti, että se on jo haitallista. Tai kuinka paljon hän on aikaa tällaiseen aktiviteettiin pistänyt, jos persoonallisuuden kehittyminen on vaarantanut. Onko Stenbäck menettänyt vuosia elämästään itsetyydytyksen parissa? Siinä tapauksessa väitteissä voisi olla jotain perää. Tämä on tietenkin spekulaatiota enkä tiedä kuinka paha himorunkkari Stenbäck oli. Tähän voisi saada jotain selvyyttä, jos näkisi kuvia Stenbäckin karvaisista kämmenistä.

Stenbäckin mukaan myös lapsen hemmotteleva kasvattaminen saattaa aiheuttaa elinikäisen homoseksuaalisuuden. Homoseksuaalisuuden Stenbäck näki perverssinä fiksaationa. Stenbäck suositteli myös homoseksuaalien kastrointia, paikkakunnalta pois siirtoa ja nuorten kerhojen, uimarantojen ja yleisten käymälöiden valvontaa. Itse en haluaisi ainakaan Stenbäckin kaltaista henkilöä lasteni lähelle tai yleiselle uimarannalle.

Stenbäckin ja Pautolan teos Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus (julkaistu vuonna 1952) sisältää edellä mainittuja väitteitä ja ideoita eikä se perustu muuhun kuin henkilöiden omiin visoihin. Kirjasta puuttuvat kaikki lähdeviitteet, joka viittaa suoraan siihen, että mitään tutkimusta ei väitteiden taustalta löydy. Tästä huolimatta kirja vaikutti paljon näkemyksiin homoseksuaalisuudesta ja sitä käytettiin aiheen lähteenä. Tämä on hyvä esimerkkki siitä miten arvovaltaa omaava henkilö voi saada perusteettomia ja haitallisia näkemyksiään esille ja käytäntöön , kun ei ole tarpeeksi ymmärtäviä ja osaavia ihmisiä valvomassa toimintaa.

Stenbäckin harhaiset homofobiset opit jarruttivat tehokkaasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksien toteutumista 1960- ja 1970 – luvulla. Homoseksuaalisuuden kriminalisointi katosi Suomessa vuonna 1971, mutta Stenbäckin ansiosta lakiin jäi vielä ns. kehotuspykälä, joka kielsi homoseksuaalisuuteen yllyttämisen. Tämä poistui rikoslain yhteydestä vasta vuonna 1999. Stenbäckiä voimme kiittää myös siitä, että hän toi Suomeen eheytysliikkeen, joka on oikeastaan pelkkää psykologista väkivaltaa ja vallankäyttöä toteuttava kristillinen propaganda-ohjelma.

Aivan tekstin loppuun on lisätty, että Päivi Räsänen lääkärinä valottaa ilmiötä ihmisen psyyken häiriönä ja perheen aseman hämärtäjänä. Millä tavoin lääkärin opinnot ja lääkärinä työskenteleminen tekee ihmisestä psyyken (tai perhe aseman) asiantuntijan? Käsittääkseni Räsänen ei ole pskologi tai psykiatri.

Päivi Räsänen on kirjoittanut tämän mestariteoksensa jälkeen vielä muun muassa erilliset kirja(set) eutanasiasta ja abortista.

..10/11..

Päivi Räsäsen homoseksuaaliset visiot – Ensimmäinen osa (Vaikutukset yhteiskunnassa)

Kansanedustaja ja fundamentalistiuskovainen Päivi Räsänen oli 2022 syytettynä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan homoseksuaaleja syrjivän uskonnollis-poliittisten kirjoitustensa ja puheidensa vuoksi. Tarkastelen Räsäsen tekstiä ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen” tässä kriittisessä kirjoituksessa. Edellä mainittu kirjoitus oli kansanryhmää vastaan kiihottamissyytösten keskiössä. Olen käyttänyt samoja väliotsikoita kuin alkuperäisessä Räsäsen kirjoituksessa, joten viitatut kohdat löytyvät samojen väliotsikoiden alta. Tarkempia sivunumeroja en ole liittänyt, koska kirjoitus on muutenkin lyhyt ja nopeasti luettu.

JOHDANTO

Räsänen aloittaa tekstinsä kertomalla, että aikamme ihminen on perin juurin individualisti, joka pidättää itsellään oikeuden linjata oikean ja väärän rajan. Tällainen ihminen ajattelee, että, jos Raamatussa jokin ei mahdu omaan ajatteluun, se tulee leikata pois. Samoin Räsänen kertoo, että olisi itsekin leikannut monta kohtaa pois Raamatusta, jos hänet olisi valtuutettu rakentamaan oman oikeustajun mukainen kuva Jumalasta. Havaintojensa pohjalta Räsänen on myös huomannut, että juuri vaikeasti ymmärrettävät Raamatun kohdat sisältävät syviä Jumalan viisauksia. Itse näen, että on lähtökohtaisesti vain ja ainoastaan hyvä asia, jos ihminen on individualisti, joka pyrkii pohtimaan itse mikä on oikein ja mikä on väärin. Toisaalta lopputulema on oman oikeustajun tason varassa. Tähän kuitenkin tulisi pyrkiä sen sijaan, että valitsemme totalitaristisen alistumisen, jossa oma oikeustaju sumennetaan, kun se on selkeästi ristiriidassa jonkin jäykän oppirakennelman kanssa. Räsäsen havainnot siitä, että vaikeasti ymmärrettävät Raamatun kohdat sisältävät syviä Jumalan viisauksia voi mahdollisesti perustua pelkästään siihen, että vastauksen tai sanoman ollessa epäselvä ja ei-ilmeinen, siihen joudutaan käyttämään enemmän omaa ajattelua ja mielikuvitusta. Ihminen joutuu siis ponnistelemaan älyllisesti löytääkseen jotakin järkevää järjettömästä tai muuten vaikeaselkoisesta tekstistä tai asiasta.

Räsänen kirjoittaa, että Raamatun etiikka on juuri homoseksuaaliselle elämänmuodolle erityisen selkeä sen kieltäessä. Missään kohtaa ei Raamatussa tällaista hyväksytä, mutta sekä Vanha testamentti että Uusi testamentti kieltävät homoseksuaaliset suhteet. Räsäsen mukaan erityisesti Uusi testamentti painottaa homoseksuaalisuuden syntisyyttä. Räsänen olisi voinut tarkentaa, että Vanhassa testamentissa nämä kiellot ovat vanhimpien juutalaisten tekstien osiossa eli Mooseksen kirjoissa ja Uudessa testamentissa Paavalin kirjoituksissa, joka henkilönä on kyseenalainen eikä edes ollut osa Jeesuksen ajan toimintaa. Jeesus ei missään välissä mainitse homoseksuaalisuuden olevan syntistä. Jos homoseksuaalisuus olisi niin kauheaa kuin esimerkiksi Paavali ja Päivi väittävät , niin miksi Jeesus ei mainitse siitä sanallakaan? Vai tiesikö Paavali ja tietääkö Päivi paremmin Jumalan tahdon ja sanoman kuin Jeesus? Paavalin kirjeiden perusteella voidaan päätellä, että Paavali todellla luuli olevansa auktoriteetti numero yksi, jonka tulkinta ylittää kaiken muun. Ei toisaalta ole siis ihme, että mustavalkoisesti ajatteleva fundamentalisti vetoaa Räsäsen fundamentalistiseen ajatteluun sen sijaan, että keskiössä olisi esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna tai muut Jeesuksen teot ja opit.

Räsänen esittää kysymyksen, että kuinka hän voisi uskoa Raamatun ihanimman viestin Jeesuksen sovituskuolemasta ja historiallisesta ylösnousemuksesta, jos hän luulee Raamatun olevan täynnä ajallemme sopimatonta sanomaa? Ja mihin ylipäänsä tarvittaisiin ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Herraa, jos Jumala ei ole tuomion Jumala, joka pyhyydessään ei hyväksy syntiä? Ensinnäkin Raamatun ihanimmasta viestistä voidaan olla eri mieltä. Sovituskuolema ja historiallinen ylösnousemus on monelle Kristinuskon kamalimmat viestit. Ei uskomattomuudessaan vaan niiden moraalis-eettisten seuraamustensa vuoksi. Toisille Jeesuksen sanoma (vuorisaarna) on tärkein, ei Paavalin ja muiden Jeesuksen jälkeen tulleiden tarinat yliluonnollisesta Herrasta. Mitä Räsänen tarkoittaa ”ajallemme sopimattomalla sanomalla”? Kaikista tarinoista voi saada jotakin irti, mutta Raamatun monet opit, usko ja etiikka ovat tämän päivän tiedon valossa vanhentunutta, väärää ja epäkelpoa. Edellä mainituissa asioissa Raamattu on täynnä ajallemme sopimatonta sanomaa. Esimerkkeinä suhtautuminen naisiin, kivittämiset, ruoskimiset ja muu äärimmäinen väkivalta. Samoin sen useat väitteet maailmasta, ihmisestä ja historiasta on nykytiätämyksen valossa selkeästi vajavaisia tai jopa täysin vääriä. Viimeiseen kysymykseen eli mihin ylipäänsä tarvittaisiin ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Herraa, jos Jumala ei ole tuomion Jumala, joka pyhyydessään ei hyväksy syntiä, vastaus on ”ei mihinkään”. Emme todellakaan tarvitse näitä mihinkään nykyaikana. Perisynti ja lunastuskuolema ei ole sellaisia (henkisiä, uskonnollisia, eettisisiä…) ideoita, johon ei olisi parempia oppeja ja näkemyksiä tarjolla.

1 – VAIKUTUKSET YHTEISKUNNASSA

Räsänen aloittaa kappaleen toteamalla, että vauhdilla moniarvoistuvassa yhteiskunnassamme joudumme jatkuvasti tilanteisiin, jossa samanlaisilta kuulostavat tavoitteet ovatkin toistensa vastakohtia. Toisen tasa-arvo onkin toiselle syntiä ja toisen rakkaus on toiselle suvaitsemattomuutta. Tällainen asenne kertoo mielestäni lähinnä ajattelun laiskuudesta tai tekosyistä oikeuttamaan omat kyseenalaiset oppinsa, jossa sanojen merkitystä sumennetaan. Sanoilla on omat vakiintuneet ja yleisesti hyväksytyt merkitykset, joita nämä sanat pääasiassa tarkoittavat. Kyseisiin sanoihin liittyy miltei aina valtavasti tutkimusta, niin sanan merkitykseen itseensä kuin myös sanan viittaamaan ilmiöön. Kaikkien tulisi ymmärtää, että tasa-arvo ei ole sellaista, jossa joltain ihmisryhmältä viedään oikeuksia, joita muilla on pelkästään sen takia, että he kuuluvat tähän ryhmään.

Räsänen muotoilee myös eettisyyden yhteydessä, että olemme tienhaarassa, jossa joudumme valitsemaan joko kristillisen arvoperustan tai sen torjuvan trendin. Itse muotoilisin saman asian näin: joudumme valitsemaan joku alun perin tuhansia vuosia vanhan Lähi-Idän alueen heimouskonnon tapakulttuurin jäämistöä tai sen torjuvan nykyaikaisen tutkimuspohjaisen etiikan. Neutraali asennoituminen on tosin Räsäsen suhteen mahdotonta, koska hän uskoo olevansa syntiinlankeemuksen seurauksena moraalisesti turmeltunut, jonka vuoksi on taipuvainen vääntämään luonnollisen moraalilain ajamaan omia itsekkäitä etujaan. Tämä kiteyttää yhteen lauseeseen paljon Räsäsen omaa asennetta, mutta ikävä kyllä hän suuntaa tämän ihmiskuvansa enemmän itsensä ulkopuolelle kuin kriittisesti itseensä. Päiville voisi olla hyvä palata kontemploimaan rakkaan Jumalan Sanansa tätä kohtaa: ”Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä” (Matt.7:5).

AVIOLIITON OLEMUS

Räsäsen mukaan on vaikea keksiä yhteiskunnallista pyrkimystä, joka osuu yhteiskunnan ytimeen, sen perustuksiin yhtä voimakkaasti kuin samaa sukupuolta olevien liitto. Sanoisin, että uskonnollisten näkemysten – joko tarkoituksellinen tai tarkoitukseton – ujuttaminen mukaan politiikkaan on paljon pahemmin yhteiskunnan perustuksiin ja ytimeen osuvaa toimintaa kuin samaa sukupuolta olevien liitto. Tämän samaa sukupuolta olevien liiton ”yhteiskunnalliseen voimakkuuteen” Räsäsen mielestä perustuu lainsäädännön muuttumisen herättämät poikkeuksellisen suuret tunteet puolesta ja vastaan. Väitän, että samaa sukupuolta olevien välisten liittojen vastalauseet perustuvat pikemminkin kristilliseen fundamentalismiin tai muuhun homofobiseen pelkoon sitoutuvaan oppiin kuin yhteiskunnan ytimeen ja perustukseen liittyvään ulottuvuuteen. Puolustuminen taas liittyy haluun karsia yhteiskunnan väkivaltaa ja sortoa tiettyjä yksittäisiä ryhmiä kohtaan, joka on samalla yhteiskunnan väkivallan ja sorron karsimista kokonaisuudessaan.

Räsänen painottaa tekstissä moneen otteeseen, että homoseksuaalisuus on poikkeama ja psykoseksuaalisen kehityksen häiriö (tästä myöhemmin lisää) eikä yhteiskunnan tule mennä ”poikkeusten” vaan ”normaalin/normien” mukaaan. Avioliitto on Räsäsen mukaan olemukseltaan ja luomisjärjestykseltään aikuisen miehen ja naisen välinen liitto. Avioliitto ei ole kristilinen keksintö vaan on ollut monissa paikoissa olemassa ennen kristinuskon saapumista (esim. Suomessa). Avioliitolla on monia julkisia, yhteiskunnallisia ja laillisia ulottuvuuksia, joten on ymmärrettävää, että avioliiton näihin ulottuvuuksiin liittyvät piirteet elävät ajanmukana, mukaillen jonkin verran yhteiskunnallisia muutoksia. Homoseksuaalisuudesta ja muista poikkeamista uupuu mahdollisuus yhteisiin lapsiin, samoin kuin Räsäsen mukaan miehen ja naisen erilaisuudesta nouseva jännite. Voimme toki todeta heteroseksuaalisuuden olevan biologinen normi ja muun muassa homoseksuaalisuuden olevan poikkeama tästä normista, mutta sillä ei ole mitään merkitystä monenkaan asian kanssa, joka yhdistetään homoseksuaalisuuteen ja heteroseksuaalisuuteen. Muutenkaan emme voi paljoakaan johtaa tällaisista ”normaaleista”. Emme siis voi johtaa moraalisesti siitä mikä on yleistä, sitä miten asioiden tulisi olla. Tätä ”yleinen on parempi kuin harvinaisempi” ohjetta seuraten älyllinen keskinkertaisuus olisi parempi kuin älyllinen korkeatasoisuus. Samoin fyysinen huippukunto olisi huonompi asia kuin fyysinen huono kunto jne. Yhteiskuntamme on myös täynnä asioita, joista on tehty normaaleja vaikka ne eivät biologisesti tällaisia ole. Esimerkiksi Suomessa täysi-ikäisyyden rajaksi on päätetty kahdeksantoistavuotta. Mihin tämä perustuu? Biologisesti ihminen on täysi-ikäinen eli sukukypsä huomattavasti aiemmin ja henkisesti moni ei ole koskaan täysi-ikäinen (riippuen miten tämä määritellään). Vaikkakaan ei suoranaisesti biologisia tekijöitä, mutta normaalia ei ole myöskään länsimaisen kulttuurin lääkekeskeisyys, fyysinen passiivisuus ja jatkuva ärsyketulva, muutama epänormaali ja epäterve asia mainitakseni. Nämä ovat haitallisia asioita jo tutkitusti, kun taas Räsäsen väitteet homoseksuaalisuuden haitallisuudesta eivät perustu muuhun kuin hänen kanssaan samalla tavalla ajattelevien uskonnollisten fundamentalistien oppeihin (jotka ovat alkukantaisten kulttuurien muinaisista kirjoituksista johdettu). Myös epänormaalia on yhteiskuntamme huumausainepolitiikka, jossa täysin jollain muilla kuin järkiperustein osa päihdyttävistä aineista on laillisia ja osa ei. Näitä älyvapaita yhteiskuntasopimuksia voisi lopulta löytää paljonkin, mutta nämä muutama riittänee tähän yhteyteen. Huomion arvoista on myös se asia, joka usein unohtuu suomalaisilta kristityiltä, että luterilaisia on maailman väestöstä noin prosentti. Luterilaisuus on siis maailman mittapuulla pienehkö uskonnollinen lahko. Räsänen itse edustaa siis näin uskonnollisilta näkemyksiltään poikkeavaa ajattelua. Luterilaisuus on maailman mittakaavassa epänormaalia kristillisyyttä. Luther kääntyisi myös haudassaan kuullessaan hänen nimeään käytettävän kristillisyyden yhteydessä, sillä hän ei halunnut luoda uutta kirkkoa ja uskontoa vaan puhdistaa vain pois turhat lisäykset vanhasta (kuten anekauppa).

PERHEARVOJEN MURROS

Avioliittoa ja perhettä koskeva lainsäädäntö ei ole koskaan arvoneutraalia, sillä se on sidottu vahvasti yhteiskunnallisiin arvoihin, joille yhteiskunta perustuu ja, joiden pohjalta yhteiskuntaa halutaan rakentaa, toteaa Räsänen, ja jatkaa, että emme hyväksy myöskään moniavioisuutta, lähisukulaisten avioliittoja tai lapsiavioliittoja. Nämä kaikki edellä mainitut ”liittojen muodot” ovat keskenään hyvin erilaisia ja eri perustein kiellettyjä. Näitä ei voi niputtaa samaan muuta kuin ymmärryksen puutteesta johtuen. Lähisukulaisten liittojen kiellon syy on sekä sisäsiittoisuudesssa, joka lisää sairaalloisuutta, että niin sanotussa Westermarck-ilmiössä, jonka mukaisesti lähisukulaiset eivät tunne sukupuolista vetoa kasvukumppaneihinsa. Näillä on myös mahdollisesti keskinäinen luonnollinen yhteytensä. Lapsiavioliitot on ilmiselvästä syystä kiellettyjä, koska lapset eivät ole sukukypsiä aikuisia, jotka kykenevät tekemään omat kypsät päätöksensä. Monogamian kielto juontuu kristinuskossa Mooseksen lakien pohjalta. Raamatussakin tosin esiintyy hyväksyttävästi monogamiaa muuna muassa Jaakobilla, jolla olis kaksi vaimoa ja kaksi jalkavaimoa. Mitkä mahtavat tänä päivänä olla esteet monogamialla? Miksi aikuiset ihmiset eivät saa päättää omista ihmissuhteistaan tässä mielessä? Tämän jätän lukijan itsensä pohdittavaksi.

Räsäsen mukaan perhe, jossa on isä ja äiti, on yhteiskuntamme tärkein yksikkö ja avioliitto on Räsäsen mukaan turvallisin malli perheen yhteiseloon. Koska Räsäsen ei huonon tapansa mukaisesti anna mitään lähteitä ajatuksilleen, voimme vain arvailla mihin edellä oletettu väittämä perustuu. Luulen, että tämäkään väite ei perustu muuhun kuin Räsäsen omaan haluun siitä, miten hän haluaisi asian olevan. Onko miehen ja naisen välisessä avioliitossa vähemmän väkivaltaa kuin muunlaisissa yhteiselon muodoissa? Yhteiskuntamme tärkein yksikkö on hyvinvoiva yksilö. Hyvinvoivista yksilöistä koostuu hyvinvoiva perhe. Avioliitolla ei ole mitään suoranaista tekemistä hyvinvoivan perheen kanssa.

Seksuaalinen vapaus on Räsäsen mukaan vähentänyt sitoutumista parisuhteeseen ja tästä erityisesti lapset ovat joutuneet kärsimään. Tästä olen Räsäsen kanssa osittain samaa mieltä. Lapset kärsivät siitä, kun vanhemmat eivät sitoudu parisuhteeseen. Sitoutumisen puute on kuitenkin tässä se asian ydinongelma, ei seksuaalinen vapaus itsessään. Seksuaalisuuden patoaminen on varmasti suurempi ongelma kuin terve seksuaalinen vapaus.

Avioliittojen aseman heikentäminen ei Räsäsen mielestä kuitenkaan ole metodi, jolla perheiden hyvinvointia korjataan. Miten avioliiton asema heikkenee siitä, että se sallitaan samaa sukupuolta olevien välille? Jos tällainen sukupuolinen syrjintä vahvistaa Räsäsen mielestä avioliiton asemaan, niin vahvistaisiko sitä entisestään esimerkiksi etninen syrjintä? Ikään perustuva syrjintä? Olisiko kyse todella vahvasta avioliitosta, jos se hyväksyttäisiin vain aktiivisille kirkossa käyville vaaleaihoisille suomalaisille, jotka äänestävät kristillisdemokraatteja?

Räsänen on päätynyt siihen, että homoseksuaalisuuden lisääntyminen on hyvin mahdollista, jos se lainsäädännön kautta nostetaan heteroseksuaalisen avioliiton rinnalle. Samalla Räsänen pitää erikoisena väitettä, että ympäröivällä kulttuurilla ei olisi mitään tekemistä homoseksuaalisuuden esiintymiselle. Ensinnäkin, kukaan tuskin muuttuu heteroseksuaalista homoseksuaaliksi, jos tästä tulee sallittavampaa. Tällainen näkemys kertoo lähinnä siitä, että väitteen esittäjä pitää seksuaalisuutta ulkoapäin vaikutettavana asiana, jota voi muutella. Herää kysymys onko Räsänen itse bi-seksuaali, joka kieltää tämän itseltään? Tai jopa homoseksuaali, joka lapsesta asti kristillisen fundamentalistisanoman aivopesemänä ei pysty tätä suuntautumistaan hyväksymään ja myöntämään, sillä se tuhoaisi koko hänen oman jäykän kristityn identiteettinsä? Avioliitto myöskään tuskin suurelle osalle ihmisistä on niin houkutteleva ja mullistavan hieno asia, että voi vaikka ”kääntyä homoseksuaaliksi” päästäkseen naimisiin, jos heteroliitto ei onnistu. En tiedä heittäytyykö Räsänen tarkoituksella tyhmäksi mainitessaan homoseksuaalisuuden esiintyminen ja kulttuurin yhteyden? Tottakai homoseksuaalinen julkinen näkyminen eli esiintyminen on pienempää maissa, jossa siitä seuraa vakava ranagaistus kuten vankeus tai kuolema, verrattuna maihin, jossa on henkisesti vapaampi ja sallivampi ilmapiiri. Suomessa myös vähenisi radikaalisti lenkkeily ja pyöräily, jos näistä alettaisiin sakottamaan. Tämä ei silti tarkoittaisi, että Suomessa olisi vähemmän ihmisiä, jotka haluavat liikkua ja pitää terveyttään yllä kuin muualla. Jos ei edeltävä esimerkki jollekin auennut, niin asian pointti on, että kieltämällä ja rankaisemalla jostain toiminnasta, sen esiintyvyys vähenee. Seksuaalisen suuntautumisen suhteen kyseessä on kuitenkin näiden ulkoisten ”merkkien” ja toiminnan väheneminen kuin itse homoseksuaalisuuden, jos kyseessä on ihmiselle luontainen seksuaalinen suuntautuminen. Kieltämällä tällaiset jonkin ihmisen persoonaan, identiteettiin ja olemisen ytimeen osuvat asiat, tuemme sortoa ja yksilöiden pahoinvointia samalla ylläpitäen järjestelmää, joka saa voimansa heikompiaan alistamalla. Tässä yhteydessä voidaan puhua patriarkaatista, ja tätähän kristinusko on aina jossain määrin tukenut ja edustanut. Kristinuskon historiaa hiemankaan tuntevat tietävät, että se on ollut aina enemmän tai vähemmän sorron ja vallankäytön väline.

LASTEN JA NUORTEN ASENNEKASVATUS

Räsänen toteaa tekstissään, että mitä varhaisemmassa vaiheessa nuorella on homoseksuaalisia kokemuksia, sitä vaikeampaa on tutkimusten mukaan (mitäköhän nämä tutkimukset ovat? Sitä ei Räsänen missään välissä tuo ilmi) päästä tästä taipumuksesta irti. Ei ole mitenkään yllättävää, että Räsänen ei huomioi sitä ilmiselvää vaihtoehtoa, että nämä varhaiset homoseksuaaliset kokemukset voivat olla merkki siitä, että henkilö on homoseksuaali, jolla tämä ”taipumus” on vahvempi kuin esimerkiksi bi-seksuaalilla voi olla.

Seksuaalikasvatuksen taso ja siinä painotettu seksuaalinen vastuu rajoittuu kondomin käyttöön ja tästä on unohdettu arvot kuten avioliitto, uskollisuus ja sitoutuminen, Räsänen toteaa. En osaa sano mikä on seksuaalikasvatuksen taso tällä hetkellä, mutta seksuaalikasvatuksen ei tulisikaan olla kristinuskon tai muun ideologian arvojen levittämisväline, vaan keskittyä terveeseen seksuaalisuuteen, joka pohjaa tämän hetken tutkimustuloksiin ja tältä pohjalta nousevaan ymmärrykseen. Esimerkiksi sillä onko henkilö aviosuhteessa, avosuhteessa vai jossain muussa, ei ole mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Vaikka uskollisuus ja sitoutuminen ovat erittäin hyviä arvoja kaikissa asioissa, ei vain parisuhteessa, näitä tärkeämpää olisi seksuaalisuuden yhteydessä painottaa vastuuta omasta toiminnasta ja sen seurauksista.

HOMOSEKSUAALISUUS SYNNYNNÄISTÄ

Nyt päästään Räsäsen kirjoituksessa mielenkiintoiseen osuuteen. Onko homoseksuaalisuus synnynnäistä? Aiemmasta voidaan jo päätellä Räsäsen kanta asiaan, mutta katsotaan mitä hän aiheesta kirjoittaa. Alkuun hän toteaa, että perimmältää on kysymys siitä onko homoseksuaalisuus neutraali olotila vai negatiivinen kehityshäiriö ihmisen itsensä kannalta. Tässä on hyvä heti huomata Räsäsen kysymyksen muotoilu. Homoseksuaalisuus ilmaistaan joko neutraalina tai negatiivisena (ei positiivisena). Samoin mahdollinen homoseksuaalisuus on neutraalina olotila ja negatiivisena kehityshäiriö. Räsänen myös lisää kysymyksen loppuun ”ihmisen itsensä kannalta”. Tämän jälkeen Räsänen lisää, että jos kyseessä on negatiivinen kehityshäiriö, on homoseksuaalien ”oikeuksien” puolustaminen näiden henkilöiden vahingoittamista edelleen. Mietin, että eikö nimenomaan kehityshäiriön kyseessä ollessa näiden ihmisten elämää tulisi helpottaa huomioimalla tämä ”kehityshäiriö” eikä kieltämällä se ja rajaamalla kyseisten henkilöiden oikeuksia? Jos ihmisellä yleensäkin on jokin kehityshäiriö niin onko heidän ”oikeuksiensa” puolustaminen heidän vahingoittamistaan?

Räsänen tuo ilmi, että lääketieteellisissä tutkimuksissaa ei ole saatu mitään todisteita, että homoseksuaalisuus olisi geneettistä, periytyvää tai synnynnäistä. Tällaisiin väitteisiin on vaikeaa ottaa kantaa jo sen takia, että Räsänen vastoin hyvän kirjoittamisen sääntöjä, ei missään kohdin anna lähteitä näille ”tieteellisille” ja ”tutkimukselliselle” väitteilleen. Samoin Räsänen kirjoittaa – taaskaan ilman mitään lähdeviittausta – että seksuaalisesti hyväksikäytettyjen lasten riski kehittyä homoseksuaaleiksi on suurempi kuin lasten, jotka eivät ole kohdanneet tällaista. Räsänen myös kertoo, että homoseksuaalisuuden taustalta voidaan löytää varhaislapsuuden ja murrosiän psykoseksuaaliseen kehitykseen liittyviä häiriöitä.

Edellä todetun sijaan on Räsäsen mukaan kuitenkin vastaansanomattomasti tieteellisesti todistettu, että homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Tämän väitteen vastustaminen – ja väitäminen, että homoseksuaalisuus on luonnollinen ja terve seksuaalisuuden variaatio – on perhetaustatutkimuksen tulosten mitätöintiä ja tieteellisten faktojen vastaista. Tällaiset väitteet ovat seurausta vain homoaktivistien painostuksesta, jolla he saisivat poliittisia tavoitteitaan läpi. Räsänen johtaa omat väitteensä ja asenteensta Raamatusta ja mystisistä lähteistä, joita hän ei nimeä ja kutsuu tällaista asennetta tieteellisiksi faktoiksi.

Seksuaalisen orientaation muutos on mahdollinen, Räsänen toteaa. Hän perustaa tämän käsityksensä muun muassa siihen, että suuri osa lesboista on aiemmin elänyt heteroseksuaalisissa suhteissa. Jos taipumus voi muuttua heteroseksuaalisuudesta homoseksuaalisuudeksi niin miksei myös toisin päin? Räsänen järkeilee edellä mainitusti. Seksuaalisen identiteetin eheytyminen kohti normaalia heteroseksuaalista tunne-elämää on vain ihmisen omasta motivaatiosta ja hoitoon halukkuudesta kiinni. Taas kerran herää kysymys, että eikö Räsänen oikeasti ymmärrä vai välttääkö hän tarkoituksella mainitsemasta sitä ilmiselvää vaihtoehtoa, että nämä heteroseksuaalisessa suhteessa aiemmin eläneet ja nykyään lesbosuhteessa elävät ovat todennäköisesti seksuaaliselta suuntautumiseltaan bi-seksuaaleja (suuntautuminen, jonka uskoisin olevan yleisempi kuin homoseksuaalinen suuntautuminen). Toinen mahdollisuus (joka ei sulje tuota bi-seksuaalisuuttakaan pois) on yhteiskunnan painostus, jossa Räsäsen kaltaiset jumala-auktoriteetiksi itsensä kohottavat ihmiset vainoavat yhteiskunnallisesta ”normista” poikkeavia henkilöitä, josta seuraa juuri vääränlaisia itsensä pakottamisia muottiin, johon ei lopulta sopeudu vaikka yrittäisi. Ehkä ilman tätä yhteiskunnallista painostusta heterosuhteeseen olisi moni homoseksuaalin ja heteroseksuaalin pahoinvoiva väkinäinen suhde jäänyt kokeilematta ja molemmat säästyneet psykologisesti kuormittavalta ja pahimmassa tapauksessa vahingoittavalta parisuhteelta. Kyseessä ei siis ole – niin kuin Räsänen ajattelee – heteroseksuaalin kääntyminen homoseksuaaliksi vaan bi-seksuaalisesti suuntautunut henkilö tai homoseksuaali, joka mahdollisesti yhteiskunnan painostuksesta on kieltänyt itsensä ja yrittänyt sopeutua sopeutumattomaan. Näin ei myöskään ole mahdollista kääntää ihmistä homoseksuaalista heteroseksuaaliksi. Räsänen voi esittää itselleen rehellisen kysymyksen, että voisiko hänet kääntää heteroseksuaalista (olettaen, että hän on heteroseksuaali) homoseksuaaliksi? Räsäsen jutut kuulostavat siltä, että hän todella uskoo tähän. Ehkä hän kokee tämän asian itse niin vahvasti ja juuri sen takia pelkää homoseksuaalisuutta? Ehkä Räsäsen pelko todella on omakohtainen? Hän pelkää homoseksuaalisuuden hyväksyttävyyden ja normalisoimisen lisääntymisen johtavan siihen, että hän löytää itsensä lesbosuhteessa naiseen ja näin hänen kristillinen perheidyllinsä murenee. Samalla hänen lapsensa mallioppivat tämän käytöksen ja alkavat holtittomasti kokeilla homoseksuaalisia suhteita ja ennen pitkää koko Räsäsen lähipiiri harjoittaa homoseksuaalisuutta kuin eläisivät viimeistä päivää Sodomassa.

Räsänen kokee tarpeelliseksi tuoda täysin asiaan littymättömästi ilmi myös sen, että SETA (seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvoa ajava järjestö) ei edusta kaikkia homoseksuaaleja ja osa homoseksuaaleista kokee SETAn ideologian vieraaksi ja sen sijaan monet ovat saaneet apua sielunhoidon ja terapian avulla tapahtuneen seksuaalisen eheytymisen kautta. Tämä SETAn maininta irrallisena ja negatiivisessa mielessä ei ole muuta kuin yritys mustamaalata kyseistä järjestöä ja mainostaa sielunhoidoksi kutsuttua kristillistä psykoterapiaa.

HOMOSEKSUAALIN OIKEUS RAKASTAA

Ongelma ei Räsäsen mukaan ole siinä, että homoseksuaalit eivät kykenisi rakastamaan siinä missä heteroseksuaalisestikin suuntautuneet. Lähimmäisen rakkaus kuuluu kaikille ja tulisi ilmetä myös samaa sukupuolta olevien kesken. Ongelma on homosuhteeseen ja avioliittoon kuuluva ihmisten välinen seksisuhde. Räsäsen mukaan homoseksuaalisten ihmisten kehityksessä voidaan usein nähdä jo aikaisessa vaiheessa vieraantumista omalle sukupuolelleen. Tämän vuoksi henkilö etsii sukupuolensa vieraalta tuntuvaa mysteeriä toisesta samaa sukupuolta olevasta. Tässä kohtaa olisi paikallaan pohtia mikä ero on sukupuolella ja sukupuoliroolilla. Jätän tämänkin lukijan harteille ja siirryn eteen päin.

HETEROGEENINEN HOMOKULTTUURI

Räsäsen mukaan homoseksuaalisuuden harjoittaminen on vahingollista myös pysyvässä parisuhteessa. Se on Räsäsen mukaan vahingollista itselle, kumppanille sekä jopa näiden läheisille. Väitän itse, että vahingoittavaa on parisuhde, jossa kahden (tai useamman) henkisesti kypsän henkilön keskinäinen rakkauden ja välittämisen sijaan ilmenee henkisesti kypsymättömien ihmisten keskinäistä vallankäyttöä, väkivaltaa ja itsekkyyttä. Seksuaalisella suuntautumisella ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

HOMOLIITOT IHMISOIKEUSKYSYMYS?

Räsäsen mukaan homoliittojen virallistaminen on arvokysymys, ei ihmisoikeuskysymys, sillä ihmisoikeusnäkökulma edellyttää jokaisen ihmisen kohtelemista samanarvoisena kansalaisena riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Ihmisoikeusnäkökulma ei siis vaadi samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Avioliitto tuo mukanaan erilaisia yhteiskunnallisia oikeuksia ja velvoitteita, joten avioliitto tulisi olla kaikkien aikuisten kansalaisten oikeus. Eri asia on taas kirkossa suoritettu vihkiminen, joka kuuluu kirkon jäsenille. Olisiko hyvä, että kirkkojäsenyys kiellettäisiin muilta kuin heteroseksuaaleilta? Ehkä Räsänen tätä haluaisikin, mutta ei uskalla ääneen sanoa?

Kristillinen näkemys Räsäsen mukaan näkee kaikki ihmiset tasavertaisina ja yhtä arvokkaina riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Tämä tasavertaisuus ei kuitenkaan ulotu tekojen alueelle ja erilaiset tavat toteuttaa seksuaalisuutta eivät kuitenkaan ole tasavertaisia keskenään. Seksuaalisuus on osa ihmistä ja hänen ydinpersoonallisuuttaan. Seksuaalisuutensa ilmentämisen kieltäminen on ihmisen oman persoonallisuutensa ja tämän ihmisyyden kieltämistä. Mielestäni Räsäsen tapa toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan ei ole tasaveroinen terveen seksuaalisuuden kanssa ja viittaa padottuun homoseksuaaliseen haluun.

HOMOPARIEN ADOPTIO-OIKEUS?

Ei ole mitenkään odottomatonta ja yllättävää, että Räsänen vastustaa homoparien adoptio-oikeutta. Räsänen kirjoittaa, että lesboparien tai yksinäisten naisten lapsettomuus ei ole sairaus, vaan luonnollinen olotila. Tämän vuoksi hän ei näe perustelluksi lapsettomuuden hoitoon tarkoitetun lääketieteellisen avun käyttämistä edellä mainituissa tilanteissa. Tämä peruste on mielestäni typeryyden huipentumaa. Eikö juuri heteroparien lapsettomuus, jossa selkeästi ei saada luonnollisin keinoin jälkikasvua aikaan ole luonnollista? Eikö juuri kykynemättömyys saada jälkikasvua näin ”luonnollisella tavalla” ole merkki siitä, että sitä ei ehkä sitten tulisikaan saada (johtuen henkilöiden biologiasta)? Miksi siis luonnollisesti (biologisesti) lisääntymiskyvyttömille heteroille tällainen lapsettomuushoito sallittaisiin ja luonnollisesti (biologisesti) lisääntymiskykyiselle lesbolle ei? Toiseksi voidaan kysyä, että mikä kaikki muu on ”luonnollista olotilaa”, jota nykyään avustetaan lääketieteellisesti? On aivan luonnollista, että ihmisillä on elintapojensa vuoksi monia sairauksia, kuten kakkostyypin diabetes, nivelkulumia jne. eikö näitä tulisi hoitaa lääketieteellisesti?

Räsäsen mukaan sukupuolineutraalivanhemmuus ei korvaa luomisjärjestyksen mukaista äitiyttä ja isyyttä. Tällainen väite on pitkälti täysin tyhjä, jos sitä ei millään tavalla perustella tai avata enempää. Väite ei ole tieteellinen, tutkittu tai edes millään tasolla perusteltu. Se on vain yksi uskonnollisen fundamentalistin lausuma, omiin mielipiteisiin liittyvä toteamus. Voin tähän sanoa vastaavasti sen enempää perustelematta tai avaamatta asiaa, että Räsäsen mielipide luomisjärjestyksen mukaisesta äitiydestä ja isyydestä on täysin korvattavissa sukupuolineutraalilla vanhemmuudella. Ei tarvitse millään tavalla perustella, että miltei kaikki vanhemmuuden mallit ovat Räsäsen luomisjärjestysvisiota parempia malleja.

Lapsen saaminen ei ole naisen tai miehen ihmisoikeus, mutta jokaisella lapsella tulisi olla oikeus omassa arjessaan molempiin vanhempiin, isään ja äitiin. Edellä mainitusta Räsäsen mielipiteestä seuraa se, että aiemmin mainittua lapsettomuushoitoa ei ole perusteltua antaa ainakaan ihmisoikeuksia ajatellen kenellekään (ja miksi lapsettomuushoitoa yleensäkään pitäisi antaa kenellekään?). Samoin yksinhuoltajille pitäisi kai tehdä jotain, koska he mahdollisesti rikkovat lapsen oikeuksia Räsäsen mielestä? Väitän itse, että lapsella tulisi olla oikeus väkivallattomaan lapsuuteen sen sijaan, että keskitytään siihen onko hänellä sekä mies- että naissukupuolinen vanhempi. Väkivaltainen vanhempi aiheuttaa paljon enemmän ongelmia kuin yksi välittävä vanhempi.

OIKEUS OLLA LIHAVA

Kirjailija Raisa Omaheimo on kirjoittanut kolumneja läskifobiasta ja liikunnasta. Tarkastelen tässä Omaheimon näkemyksiä ja mielipiteitä, joista hän on kirjoittanut kolmessa YLEn sivuilla julkaistussa kolumnissaan (Kyllä minä tiedän, että olen läski (10.06.2020), Liikkumattomuudessa ei ole kyse tsemppaamisen puutteesta (02.02.2022), ja Lihavuuteen liitetään ominaisuuksia jotka eivät oikeasti liity painoon mitenkään (05.05.2022). Viittaan seuraavassa tekstissä Omaheimon kirjoituksiin ja näkemyksiin käyttämällä hänen nimeään, titteliä kirjailija tai kolumnien kirjoittaja. Omat mielipiteeni erotan selkeästi käyttämällä esimerkiksi aloitusta ”mielestäni”.

Lähdetään liikkeelle aikajärjestyksessä eli siitä, että kirjoittaja tietää olevansa läski. Kolumnien kirjoittaja sanoo, että ylipainoiselle potilaalle ei tarvitse kertoa, että hän on ylipainoinen, hän tietää sen kyllä jo itse. Väitän, että tämä ei pidä paikkaansa. Suuri osa pitää itseään normaalipainoisena, vaikka on ylipainoinen. Tämä on luonnollista seurausta siitä, että yhä suurempi osa ihmisistä on ylipainoisia ja samoin yhä suurempi osa ylipainoisista on sairaalloisen ylipainoisia. Ylipainoisuus alkaa olla jo enemmänkin normi kuin poikkeus.

Lääkäri on usein sellainen taho, johon ehkä luotetaan tässä asiassa. Jos lääkäri kertoo, että on ylipainoinen, voi se olla ensimmäinen kerta kuin henkilö tähän todella havahtuu (”mutta enhän minä ole ylipainonen verrattuna muihin”). Omaheimo kertoo, että ymmärtää itsekin –  lääkärin huomauttaessa hänelle ylipainosta ja painonpudottamisen hyödyistä – että hänellä on sairauksia, joihin voisi auttaa painonpudottaminen. Omaheimo kuitenkin lisää, että lääkäri ei ymmärtänyt sitä, että puhe painosta ja kehon paino eivät ole irrallisia asioita yksilön historiasta ja ympäröivästä todellisuudesta. Miksei Omaheimo siis halua tuntea oloaan paremmaksi, jos painonpudottaminen auttaisi hänen sairauksiinsa?

Laihdutusbisnes kukoistaa Omaheimon mielestä juuri sen takia, että tuotteiden pariin pitää palata uudelleen ja uudelleen, koska laihdutettua painoa ei kyetä pitämään. Tässä olen Omaheimon kanssa samaa mieltä ja laihdutusbisnes on nimensä mukaisesti bisnestä eikä sillä ole terveellisten elämäntapojen kanssa juuri mitään tekemistä. Laihdutus yleensäkin ottaen on väärä lähestymistapa kestäviin terveys-ja hyvinvointiratkaisuihin ja lähestymistavan tulisi olla elämäntapojen pysyvä muutos. Mihin perustuu kuvitelma, että ilman pysyvää elämäntapojen muutosta muutos itsessään olisi pysyvä?

Omaheimo kirjoittaa, että lääkärien suhtautumista ylipainoisiin ihmisiin on tutkittu ja ylipainoiset ihmiset saavat tarkemman tutkimuksen sijaan useasti laihdutusohjeita. Sanoisin, että tähän on yksi selkeä syy se, että ylipainon on todettu olevan altistava tekijä todella monelle sairaudelle. Samoin ylipaino on erittäin näkyvä tekijä. Näiden vuoksi lääkärit – mielestäni aivan oikein – yrittävät tarjota sitä järkevää ratkaisua toissijaisten kemikaalien ja lääketieteellisten toimenpiteiden sijaan ensisijaisena ratkaisuna. Kuitenkaan ylipainon ei missään nimessä tulisi olla syy syrjiä eikä syy jättää sairauksia tutkimatta.

Omaheimon mukaan kaikki suomalaiset tietävät miten tulisi syödä ja, jos laihtuminen olisi vain tiedosta kiinni, ei kukaan suomalainen olisi ylipainoinen. Kirjailija toteaa, että ruoka on paljon muutakin kuin faktaa ja tietoa. Se on nautiskelua, tunteiden käsittelyä, palkinto, rutiinia, tankkausta, rakkausteko jne. Syöminen on aina myös luokkakysymys. Syöminen on sosiaalinen ja mielenterveydellinen kysymys. Ensimmäisestä väittämästä olen Omaheimon kanssa eri mieltä. Suuri osa ei todella ymmärrä miten, mitä tai milloin tulee syödä. Suurella osalla länsimaissa on täysin kieroutunut kuva siitä mitä on ravitseva ruoka, kuinka paljon ruokaa tulee syödä, kuinka usein ruokaa tulee syödä, mitä ravintoaineita ihmiset tarvitsevat, mitä ruoat sisältävät ja missä määrin jne. Juuri tämän takia moni on ylipainoinen koska luulee syövänsä hyvin ja liikkuvansa tarpeeksi., mutta todellisuudessa syö liikaa sellaista, jota ei tulisi syödä, liian vähän sellaista, jota tulisi syödä, ja samalla liikkuu aivan liian vähän. Yleensä ongelmia ruoan kanssa tulee juuri silloin, kun se siirtyy nautinnosta ja ravinnosta, joksikin tunteiden käsittelyn välineeksi tai muuksi psykologiseksi apupyöräksi.

Liikkumattomuudessa ei ole kyse tsemppaamisen puutteesta– kirjoituksessa siirrytään liikuntaan eli terveiden elämän tapojen toiseen päätekijään ravinnon lisäksi. Teksti aloittaa huomiolla, että liikkumisen terveellisyyden viestiä ja liikunnan yhteiskunnallisia positiivisia vaikutuksia – kuten sairaanhoidon kulujen pienenemistä ja kansanterveyden kasvua – tuutataan joka puolelta. Kysyn heti, että miksi ei ”tuutattaisi”? Koska liikkuminen on terveellistä, lisää sekä yksilön- että kansanterveyttä, samalla alentaen sairaanhoidon rasitusta ja kustannuksia, niin miksi ihmeessä sitä ei tulisi painottaa ja yrittää saada perille mahdollisimman monelle ihmiselle?

Kolumnien kirjoittajan mukaan oikea maailma vain on tosi paljon monimutkaisempi ja ihmisten liikkumisen tiellä on erilaisia esteitä eikä liikkuminen ”ole vain asenteesta kiinni” niin kuin useasti väitetään. Ennen kuin alkaa neuvoa ihmisille liikkumisesta ja tsemppaamisesta, tulisi tunnistaa omat etuoikeutensa. Eräs lähestymistapa tähän etuoikeuskysymykseen on taloudellinen, josta kirjailija antaa esimerkkejä. Lenkkeily ei ole ilmaista vaan vaatii hyvät kengät, jotta ei tee kropalle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Koko perheen reipas retkipäivä kunnon hiihtoladuille vaatii auton ja rahaa niin, että koko porukalla on tarvittavat varusteet. Isorintainen nainen tarvitsee urheiluliivit, jotka maksavat. Ja keskiluokkainen ihmisen on kuulemma vaikea eläytyä tilanteeseen, jossa 50 euron rintaliivit vaativat puolen vuoden säästämisen, eikä tuon puolen vuoden aikana saa tapahtua mitään yllättävää taloudellista lisämenoa. Kiva pyörälenkki läheiselle uimarannalle vaatii tietenkin rahaa pyörän ostamiseen ja rahaa sen kunnossapitoon.

Toinen läehstymistapa aiheeseen on mielenterveys. Tästä Omaheimo ei erityisesti kirjoita muuta kuin sen, että apua tarvitsee yhä useampi ja joskus ihminen on sellaisessa tilanteessa, että edes kotoa poistuminen ei onnistu.

Kolmas lähestymistapa on Omaheimon mukaan se, miten liikuntamaailma kohtelee normiin sopimattomia ihmisiä ja kehoja. Lihavat ihmiset eivät siis tunne itseään tervetulleeksi liikkumaan ja silti yhteiskunta painostaa ylipainoisia liikkumaan, jotta he laihtuisivat. Kolumnien kirjoittaja kokee paradoksaalisena sen, että isojen kokojen urheiluvaatteita on vaikea löytää eikä niitä saa sovittaa myymälöissä vaan ne tulee tilata sokkona netistä. Samoin liikuntalalla työskentelevien kyky kohdata erilaisisia kehoja on Omaheimon mielestä hämmentävän eritasoinen. Omaheimo kertoo myös oman kokemuksen, jossa kuntosaliohjaaja sisällytti hänen sarjaansa liian ahtaan vatsalihaslaitteen ja Omaheimo joutui itse ”suojelemaan” liikunta-alan ammatilaista tilanteessa vitsailemalla, koska hänen kehonsa oli tilanteessa kiusallinen.

Rasismia ja seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää tapahtuu myös, eikä syrjintä ymmärrettävästi lisää liikkumishaluja. Kaikkeen edellä mainittuun kolumnien kirjoittaja ehdottaa ”liikkuminen on vain asenteesta kiinni”-ohjeiden tilalle rakenteiden kuntoon laittamista. Rakenteisiin kuuluvat sosiaalituet, mielenterveyspalvelut, vaatesuunnittelu, mutta myös pukuhuoneet, urheilupaikat, keskustelukulttuuri ja oma korvien väli.

Edellä tuli niin paljon kommentoitavaa, että käyn mainitut väitteet läpi seuraavaksi yksitellen. Kirjoittaja esittää kolme eri tarkastelun lähestymistapaa: taloudellinen, mielenterveydellinen ja ”liikuntamaailman” taholta tuleva kohtelu normista poikkeavia ihmisiä ja kehoja kohtaan. Omaheimo kertoo, että liikkuminen ei ole vain asenteesta kiinni, koska liikkumisen tiellä on erilaisia esteitä. Väitän päinvastoin, että liikkuminen on lopulta vain asenteesta kiinni. Katsotaan seuraavaksi minkälaisia esteitä Omaheimo näkee liikkumiselle. 

Taloudellinen lähestymistapa. Omaheimo ottaa esimerkiksi sen, että lenkkeilyssä maksaa hyvät kengät ja ilman hyviä kenkiä tekee enemmän vahinkoa keholleen kuin hyötyä. Tämä pitää osaltaan paikkansa ja osaltaan taas ei pidä paikkaansa. Jos kengät ovat täysin vääränlaiset (esim. liian pienet) vahinkoa voi tehdä, muuten peruskengillä ei saa mitään pahempaa vahinkoa aikaiseksi, joka ylittäisi juoksemisen hyödyt. Tosin ylipainoisella koko keho (nivelet, jänteet ja luut) joutuvat juoksussa kovemmalle rasitukselle kuin ei-ylipainoisella, joten varsinkin suuren ylipainon kanssa tulisi ehkä välttää juoksua. Muiden kuin pahasti ylipainoisten ei tulisi pelätä juoksua, jos ei ole tietynlaisia kenkiä. Juoksemaan voi lähteä, vaikka kumisaappaissa kunhan aloittaa rauhallisesti ja pyrkii juoksemaan hyvällä tekniikalla (jotta ei tarvitse käyttää ”en voi juosta, kun en tiedä tekniikkaa”-korttia, niin kerron, että hyvä tekniikka löytyy, kun kokeilee miten juoksee paljain jaloin. Eli hyvä tekniikka on tasa-askel, hieman päkiävoittoinen, ei raskas kanta-askel).

Koko perheen reipas retkipäivä kunnon hiihtoladuille vaatii auton ja rahaa, jotta koko perheellä on kunnon varusteet. Jos perheellä ei ole rahaa autoon ja varaa hiihtovarusteisiin niin onko tällainen liikkumisen muoto sitten valittava? Tämän sijaan koko perhe voi lähteä, vaikka kävellen liikkeelle omalta kotiovelta ja tehdä retkiä johonkin lähialueille.

Kolumnien kirjoittaja antaa myös esimerkin siitä, että isorintainen nainen tarvitsee urheiluliivit, jotka maksavat 50 euroa ja tällaisen säästäminen on mahdottomuus, jos on taloudellisesti vähävarainen. Ihminen, joka ei pysty säästämään 50 euroa ei kyllä sitten syökään juuri muuta kuin ruokajonon ruokaa ja on todennäköisesti myös asunnoton. Suomessa sosiaalituet ovat kuitenkin sillä tasolla, että 50 euron sijoituksen voi tehdä jokainen. Kyse on priorisoinnista. Voin antaa seuraavanlaisen vinkin: heti, kun saat toimeentulotuen niin osta nämä 50 euron urheilurintaliivit. Jos tämän vuoksi, et kykene maksamaan jotain laskua tai saa ruokaa niin sosiaalitoimi kyllä tulee vastaan. Tämän kaltaiset esimerkit ovat räikeää liioittelua (50e ostos vaatii puolen vuoden säästöt), vaikka vähävaraisuus onkin totta. Työttömänä ja tukien varassa raha on aina hyvin tiukoilla, mutta omilla elämäntapavalinnoilla rahat kyllä riittävät. Tässä herää kysymys, että onko Omaheimo koskaan itse joutunut elämään niukasti, jos tämä on hänen näkemyksensä?

Viimeiseksi esimerkiksi Omaheimo kertoo läheiselle uimarannalle menemisen, joka vaatii pyörän ja sen huoltokin maksaa. Eikö uimarannalle voi mennä kävellen? Eikö henkilö todella kykene löytämään halpaa pyörää (huom! Tässäkin sosiaalitoimi voi olla avuksi ja tulla vastaan). Omaheimo unohti mainita pyöräilyn uimarannalle voivan myös epäonnistua siihen, että halvan pyörän takia henkilöllä ei säästämisestä huolimatta ollut varaa uimapukuun ja joutuu nyt polkemaan kauemmas nudistien rannalle tai uimaan alasti yleisellä rannalla.

Mielenterveydellinen lähestymistapa. Mielenterveysongelmat useimmiten haittaavat liikuntaharrastuksien aloittamista. Mielenterveysongelmat ovat toisaalta ihan yhtäläinen este ihan kaikelle toiminnalle eikä liikunta ole mikään poikkeus. Toisaalta terveelliset elämäntavat, kuten säännöllinen liikunta ja terveellinen ruokavalio ovat parhaimpia ”lääkkeitä” myös mielenterveysongelmiin ja toisaalta näiden puute on suuri tekijä mielenterveysongelmille altistumisessa. Tätä ”mielenterveyskorttia” voi käyttää ihan mihin vain, mutta ihmiset, jotka ovat mielenterveydeltään niin heikossa kunnossa, että eivät jaksa edes lähteä ulos ovesta tuskin edustavat erityisen suurta ryhmää lihavista ihmisistä?

Omaheimo tuo esille esteenä liikkumiselle myös ”Liikuntamaailman” suhtautuminen. Kirjoitin ”liikuntamaailman” lainausmerkeissä, koska ei ole olemassa mitään yhtenäistä ”liikuntamaailmaa”, jossa edustettaisiin samoja asioita, ajateltaisiin samalla tavalla tms. Omaheimon antamat esimerkit kertovat lähinnä yksittäisistä tapauksista, jossa yksilö ei ole osannut suhtautua tilanteeseen Omaheimon mielestä sopivasti. Tällainen on hänen oma kokemuksensa liikunta-alan ammatilaisen kanssa. Tällaisesta ei kuitenkaan kannata vetää mitään yleisiä linjauksia. Voisin vielä tuoda tähän huomion, että itse olen suurimman osan iästäni elänyt köyhyysrajan alapuolella eikä minulle ole ikinä ollut ongelmia harrastaa liikuntaa. Itse asiassa liikunta on niitä harvoja aktiviteetteja, joita voi aina jossain muodossa tehdä, vaikka ei olisi yhtään rahaa. Minulla ei ole mennyt juuri koskaan rahaa säännölliseen kuntosalilla käyntiin, kun olen valinnut lähinnä ilmaisia saleja (olen yli kaksikymmentä vuotta käynyt kuntosaleilla säännöllisesti). Olen myös monta vuotta harjoitellut paikassa, jossa talvella saattoi olla vain muutama aste lämmintä ja ruosteiset vanhat painot olivat jääkylmiä. Kyse oli asenteesta ja halusta harjoitella, kun ei parempaa ollut tarjolla.

Uusin teksti Omaheimolta palaa takaisin lihavuuden käsittelyyn (Lihavuuteen liitetään ominaisuuksia jotka eivät oikeasti liity painoon mitenkään). Kirjoittajan mukaan painoindeksin tulisi kertoa vain pituuden ja painon suhteesta ei muusta. Samoin vaa’an lukeman tulisi antaa vain tiedon siitä, mitä keho painaa eikä muuta. Kovin usein kuitenkin kuvitellaan edellä mainittujen antavan tietoa, jota ne eivät oikeasti anna. Esimerkiksi tietoa yksilön älykkyydestä, ahkeruudesta, itse hillinnästä tai henkilön persoonasta yleisesti. Tämä on osa lihavuuden stigmaa, joka näkyy ennakkoluuloina lihavia ihmisiä kohtaan. Pahimmillaan tämä ilmenee erilaisena epäasiallisena kohteluna tai syrjimisenä. On kirjoittajan mukaan myös havaittu, että monet lihavuuden terveysongelmista voidaan liittää lihavuuden stigmaan. Läskifobia on haitallista ja lääketieteellinen läskifobia suoranaisesti vaarallista Omaheimon mielestä. Kuten aiemmin Omaheimo kirjoitti, että, jos laihtuminen olisi tiedosta kiinni, niin ei olisi ylipainoa. Jos kolumnien kirjoittaja on sitä mieltä, että ylipaino ei ole tiedosta, ahkeruudesta tai itsehillinnästä kiini, niin mistä ylipaino johtuu? Haluavatko kaikki ylipainoiset olla ylipainoisia? Ovatko kaikki ylipainoiset mielenterveydeltään niin heikossa kunnossa, että eivät kykene edes poistumaan asunnostaan? Vai ovatko ylipainoiset kenties niin köyhiä, että ei edes puolen vuoden säästämisellä kykene ostamaan urheilurintaliivejä? Lihominen on yksinkertaisesti seurausta liiallisesta energian nauttimisesta suhteessa kulutuksen määräään. Kun itselle on alkanut tulla lisää painoa, olen vähäntänyt hieman energian määrää ja/tai lisännyt kulutusta. Näin paino alkaa hiljalleen pudota. Asia ei oikeasti ole pohjimmiltaan tämän monimutkaisempi, mutta se vaatii jonkin verran tietoa ja riippuen henkilöstä, se vaatii itsekuria enemmän tai vähemmän.

Läskifobia ilmenee lähtökohtaisena negatiivisena asennoitumisena lihaviin ihmisiin. Kolumnien kirjoittaja itse antaa esimerkin, jossa hän oli keskustellut joogasalin juuri perustaneen puolitutun kanssa kadulla ja kysynyt tältä, että miten toiminta on lähtenyt käymään ja voisi itsekin tulla kokeilemaan. Tämä joogasalin perutanut oli kuulemma katsonut kirjailijaa pitkään, hakenut sanojaan ja lopulta sanonut, että ”Siis yleensähän meillä käy normaaleja ihmisiä…mutta saa meille kuka tahansa tulla!” Omaheimo toteaa, että voitte arvata, etten aloittanut joogaharrastusta. Tähän olisi voinut myös asennoitua niin, että ”minähän näytän tuolle ennakkoluuloiselle ja tökerölle henkilölle…” Toisaalta ymmärrän hyvin, että kyseisen henkilön salille ei halua mennä tuon jälkeen, mutta miksi Omaheimo ei vonut sitten aloittaa toisella joogasalilla, jos joogan kokeileminen kiinnosti? Vai oliko tämä taas yksi hyvä syy pahoittaa mielensä ja oikeuttaa se, että ei harrasta liikuntaa?  Syy oli taas jossain toisessa henkilössä eikä kirjailijassa itsessään.

Liikuntaa harrastaessa läskifobia tulee Omaheimon mukaan ilmi todella raa’asti. Lihavia liikuntaa harrastavia tuijotetaan, heidän selän takana tirskutaan ja heitä osoitellaan. Pahimmillaan heitä jopa salakuvataan sosiaaliseen mediaan. Tästä oli esimerkkinä tapaus, jossa Los Angelesissa salilla ollut 30-vuotias Palyboy-malli oli kuvannut salaa lihavaa ihmistä menemässä suihkuun ja jakanut sen sosiaalisessa mediassa tekstillä ”If I can’t unsee this, then you can’t either”. Kyseinen henkilö oli tämän toimesta tuomittu ”body shamingista” ja saanut tuomioksi 45 päivää vankilaa tai vaihtoehtoisesti 30 päivää yhteiskuntapalvelua, joista tämä oli valinnut jälkimmäisen. Samoin hän sai kolme vuotta ehdollista, eikä hän saa käyttää puhelinta paikoissa, joissa riisuudutaan tai missään muissakaan yksityisyyttä vaativissa paikoissa. Hän ei saa myöskään mennä 100 metriä lähemmäs uhriaan ja joutuu maksamaan tälle 60$. Omaheimo kertoo myös ylistämällä aslitamisen olevan läskifobiaa. Tällaisessa tapauksessa lihavaa liikuntaa harjoittavaa kehutaan ”rohkeaksi” ja ”inspiroivaksi”.

Omaheimon esille ottama Amerikassa tapahtunut salakuvaus on ihan omanlaisensa tapaus ja väitän, että tämä ei ole mikään yleinen linjaus. Hyvin harva ihminen pitää kyseistä toimintaa älykkäänä, hyväksyttyvänä, hauskana tai millään tavalla positiivisena. Mielestäni hänen saamaansa korvaussummaan olisi pitäniyt lisätä ainakin kaksi nollaa lisää. Toista ihmistä salaa kuvannut henkilö paljasti näin koko maailmalle henkisen kehityksensä tason ja idioottimaisuutensa. En usko, että lihavia ihmisiä kuvataan yhtään sen enempää salaa kuin muitakaan. En tiedä missä paikoissa Omaheimo oikein käy, jos siellä tuijotetaan lihavia liikuntaa harrastavia, heidän selän takana tirskutaan ja heitä osoitellaan. Itse en tällaista ole tavannut ikinä salilla. Urheilullisia naisia tosin tuijotellaan huomattavan usein ja se on omasta mielestänikin noloa ja todella epäasiallista.

Lihavuus nähdään liian usein ihmistä ainoana määrittävänä ominaisuutena, kirjailija toteaa. Ennakkokuvitelmia lihavista on mm. laiha ihminen trikoissa on reipas ja menossa varmaan joogatunnille, lihava ihminen trikoissa ei taas oikein ymmärrä, että tuollaisella vartalolla ei kannattaisi pukeutua noin kireisiin vaatteisiin.  Laiha äiti on varmasti joka tavalla hyvä äiti, kun taas lihava on varmasti laiska ja tyhmä kasvattaja. Laiha ihminen narutoppiin pukeutuneena on söpö kesäpäivänviettäjä, kun taas lihava ihminen narutopissa on häiritsevä esteettinen haitta. Laihan pukeutuessa napapaitaan on hän kuuma, kun lihava taas on joko ällöttävä tai rohkea pukeutuessaan samalla tavalla.

Syöminenkin antaa erilaisen viestin riippuen henkilön kehosta. Omaheimon mukaan laihojen ihmisten ei tarvitse miettiä miten tai mitä syö, kun moni lihava pohtii jatkuvasti mitä kehtaa valita. Kun laiha ihminen syö hampurilaista ja ottaa siitä kuvan tai videon sosiaaliseen mediaan, hän on joko neutraali tai hauska. Lihavalle ihmiselle tällainen on varma tapa saada vihakommenttien ryöppy.

Itselleni on vaikea ymmärtää miksi kolumnien kirjoittaja ei ymmärrä sitä, että useampi ihminen pitää viehättävänä terveen ja toimintakykyisen näköistä ja urheilullista vartaloa kuin ylipainoista lihavaa vartaloa. Tämä on osittain kulttuurinen, mutta väitän, että yhtä paljon evoluutiobiologisesti määräytyvä mieltymys. Samoin kuin ihminen viestii vaatteillaan omaa sisäistä maailmaansa niin hän viestittää tätä myös omalla kehollaan. Urheilullinen ulkomuoto viestittää siitä, että välittää omasta terveydestään. Se on myös oikeasti konkreettinen näyttö kyvystä itsehillintään, itsekuriin ja tavoitteelliseen toimintaan. Tällaisia ominaisuuksia usein arvostetaan. Edellä mainittu ei silti tarkoita sitä, että lihavalla ihmisellä ei välttämättä olisi kyseisiä ominaisuuksia, mutta niiden puolesta ei heti näy mitään todistetta samalla lailla kuin näkyy urheilullisesta ulkomuodosta.

Omaheimo jakaa lopuksi suosikkiohjeensa kaikkeen elämässä: älä oleta. Hän lisää vielä, että seuraavaksi, kun kohtaa lihavan ihmisen, niin pysähdy hetkeksi tarkastelemaan ajatuksiasi ja kuinka paljon niihin vaikuttaa toisen ihmisen kehon koko? Tämän ohjeen kanssa on helppo olla samaa mieltä ja suosittelen toteuttamaan edellä mainitun pysähtymisen ja tarkkailun vähintään kerran, mutta mieluummin monia kertoja.

..10/11..