Kirjailija Raisa Omaheimo on kirjoittanut kolumneja läskifobiasta ja liikunnasta. Tarkastelen tässä Omaheimon näkemyksiä ja mielipiteitä, joista hän on kirjoittanut kolmessa YLEn sivuilla julkaistussa kolumnissaan (Kyllä minä tiedän, että olen läski (10.06.2020), Liikkumattomuudessa ei ole kyse tsemppaamisen puutteesta (02.02.2022), ja Lihavuuteen liitetään ominaisuuksia jotka eivät oikeasti liity painoon mitenkään (05.05.2022). Viittaan seuraavassa tekstissä Omaheimon kirjoituksiin ja näkemyksiin käyttämällä hänen nimeään, titteliä kirjailija tai kolumnien kirjoittaja. Omat mielipiteeni erotan selkeästi käyttämällä esimerkiksi aloitusta ”mielestäni”.

Lähdetään liikkeelle aikajärjestyksessä eli siitä, että kirjoittaja tietää olevansa läski. Kolumnien kirjoittaja sanoo, että ylipainoiselle potilaalle ei tarvitse kertoa, että hän on ylipainoinen, hän tietää sen kyllä jo itse. Väitän, että tämä ei pidä paikkaansa. Suuri osa pitää itseään normaalipainoisena, vaikka on ylipainoinen. Tämä on luonnollista seurausta siitä, että yhä suurempi osa ihmisistä on ylipainoisia ja samoin yhä suurempi osa ylipainoisista on sairaalloisen ylipainoisia. Ylipainoisuus alkaa olla jo enemmänkin normi kuin poikkeus.

Lääkäri on usein sellainen taho, johon ehkä luotetaan tässä asiassa. Jos lääkäri kertoo, että on ylipainoinen, voi se olla ensimmäinen kerta kuin henkilö tähän todella havahtuu (”mutta enhän minä ole ylipainonen verrattuna muihin”). Omaheimo kertoo, että ymmärtää itsekin –  lääkärin huomauttaessa hänelle ylipainosta ja painonpudottamisen hyödyistä – että hänellä on sairauksia, joihin voisi auttaa painonpudottaminen. Omaheimo kuitenkin lisää, että lääkäri ei ymmärtänyt sitä, että puhe painosta ja kehon paino eivät ole irrallisia asioita yksilön historiasta ja ympäröivästä todellisuudesta. Miksei Omaheimo siis halua tuntea oloaan paremmaksi, jos painonpudottaminen auttaisi hänen sairauksiinsa?

Laihdutusbisnes kukoistaa Omaheimon mielestä juuri sen takia, että tuotteiden pariin pitää palata uudelleen ja uudelleen, koska laihdutettua painoa ei kyetä pitämään. Tässä olen Omaheimon kanssa samaa mieltä ja laihdutusbisnes on nimensä mukaisesti bisnestä eikä sillä ole terveellisten elämäntapojen kanssa juuri mitään tekemistä. Laihdutus yleensäkin ottaen on väärä lähestymistapa kestäviin terveys-ja hyvinvointiratkaisuihin ja lähestymistavan tulisi olla elämäntapojen pysyvä muutos. Mihin perustuu kuvitelma, että ilman pysyvää elämäntapojen muutosta muutos itsessään olisi pysyvä?

Omaheimo kirjoittaa, että lääkärien suhtautumista ylipainoisiin ihmisiin on tutkittu ja ylipainoiset ihmiset saavat tarkemman tutkimuksen sijaan useasti laihdutusohjeita. Sanoisin, että tähän on yksi selkeä syy se, että ylipainon on todettu olevan altistava tekijä todella monelle sairaudelle. Samoin ylipaino on erittäin näkyvä tekijä. Näiden vuoksi lääkärit – mielestäni aivan oikein – yrittävät tarjota sitä järkevää ratkaisua toissijaisten kemikaalien ja lääketieteellisten toimenpiteiden sijaan ensisijaisena ratkaisuna. Kuitenkaan ylipainon ei missään nimessä tulisi olla syy syrjiä eikä syy jättää sairauksia tutkimatta.

Omaheimon mukaan kaikki suomalaiset tietävät miten tulisi syödä ja, jos laihtuminen olisi vain tiedosta kiinni, ei kukaan suomalainen olisi ylipainoinen. Kirjailija toteaa, että ruoka on paljon muutakin kuin faktaa ja tietoa. Se on nautiskelua, tunteiden käsittelyä, palkinto, rutiinia, tankkausta, rakkausteko jne. Syöminen on aina myös luokkakysymys. Syöminen on sosiaalinen ja mielenterveydellinen kysymys. Ensimmäisestä väittämästä olen Omaheimon kanssa eri mieltä. Suuri osa ei todella ymmärrä miten, mitä tai milloin tulee syödä. Suurella osalla länsimaissa on täysin kieroutunut kuva siitä mitä on ravitseva ruoka, kuinka paljon ruokaa tulee syödä, kuinka usein ruokaa tulee syödä, mitä ravintoaineita ihmiset tarvitsevat, mitä ruoat sisältävät ja missä määrin jne. Juuri tämän takia moni on ylipainoinen koska luulee syövänsä hyvin ja liikkuvansa tarpeeksi., mutta todellisuudessa syö liikaa sellaista, jota ei tulisi syödä, liian vähän sellaista, jota tulisi syödä, ja samalla liikkuu aivan liian vähän. Yleensä ongelmia ruoan kanssa tulee juuri silloin, kun se siirtyy nautinnosta ja ravinnosta, joksikin tunteiden käsittelyn välineeksi tai muuksi psykologiseksi apupyöräksi.

Liikkumattomuudessa ei ole kyse tsemppaamisen puutteesta– kirjoituksessa siirrytään liikuntaan eli terveiden elämän tapojen toiseen päätekijään ravinnon lisäksi. Teksti aloittaa huomiolla, että liikkumisen terveellisyyden viestiä ja liikunnan yhteiskunnallisia positiivisia vaikutuksia – kuten sairaanhoidon kulujen pienenemistä ja kansanterveyden kasvua – tuutataan joka puolelta. Kysyn heti, että miksi ei ”tuutattaisi”? Koska liikkuminen on terveellistä, lisää sekä yksilön- että kansanterveyttä, samalla alentaen sairaanhoidon rasitusta ja kustannuksia, niin miksi ihmeessä sitä ei tulisi painottaa ja yrittää saada perille mahdollisimman monelle ihmiselle?

Kolumnien kirjoittajan mukaan oikea maailma vain on tosi paljon monimutkaisempi ja ihmisten liikkumisen tiellä on erilaisia esteitä eikä liikkuminen ”ole vain asenteesta kiinni” niin kuin useasti väitetään. Ennen kuin alkaa neuvoa ihmisille liikkumisesta ja tsemppaamisesta, tulisi tunnistaa omat etuoikeutensa. Eräs lähestymistapa tähän etuoikeuskysymykseen on taloudellinen, josta kirjailija antaa esimerkkejä. Lenkkeily ei ole ilmaista vaan vaatii hyvät kengät, jotta ei tee kropalle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Koko perheen reipas retkipäivä kunnon hiihtoladuille vaatii auton ja rahaa niin, että koko porukalla on tarvittavat varusteet. Isorintainen nainen tarvitsee urheiluliivit, jotka maksavat. Ja keskiluokkainen ihmisen on kuulemma vaikea eläytyä tilanteeseen, jossa 50 euron rintaliivit vaativat puolen vuoden säästämisen, eikä tuon puolen vuoden aikana saa tapahtua mitään yllättävää taloudellista lisämenoa. Kiva pyörälenkki läheiselle uimarannalle vaatii tietenkin rahaa pyörän ostamiseen ja rahaa sen kunnossapitoon.

Toinen läehstymistapa aiheeseen on mielenterveys. Tästä Omaheimo ei erityisesti kirjoita muuta kuin sen, että apua tarvitsee yhä useampi ja joskus ihminen on sellaisessa tilanteessa, että edes kotoa poistuminen ei onnistu.

Kolmas lähestymistapa on Omaheimon mukaan se, miten liikuntamaailma kohtelee normiin sopimattomia ihmisiä ja kehoja. Lihavat ihmiset eivät siis tunne itseään tervetulleeksi liikkumaan ja silti yhteiskunta painostaa ylipainoisia liikkumaan, jotta he laihtuisivat. Kolumnien kirjoittaja kokee paradoksaalisena sen, että isojen kokojen urheiluvaatteita on vaikea löytää eikä niitä saa sovittaa myymälöissä vaan ne tulee tilata sokkona netistä. Samoin liikuntalalla työskentelevien kyky kohdata erilaisisia kehoja on Omaheimon mielestä hämmentävän eritasoinen. Omaheimo kertoo myös oman kokemuksen, jossa kuntosaliohjaaja sisällytti hänen sarjaansa liian ahtaan vatsalihaslaitteen ja Omaheimo joutui itse ”suojelemaan” liikunta-alan ammatilaista tilanteessa vitsailemalla, koska hänen kehonsa oli tilanteessa kiusallinen.

Rasismia ja seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää tapahtuu myös, eikä syrjintä ymmärrettävästi lisää liikkumishaluja. Kaikkeen edellä mainittuun kolumnien kirjoittaja ehdottaa ”liikkuminen on vain asenteesta kiinni”-ohjeiden tilalle rakenteiden kuntoon laittamista. Rakenteisiin kuuluvat sosiaalituet, mielenterveyspalvelut, vaatesuunnittelu, mutta myös pukuhuoneet, urheilupaikat, keskustelukulttuuri ja oma korvien väli.

Edellä tuli niin paljon kommentoitavaa, että käyn mainitut väitteet läpi seuraavaksi yksitellen. Kirjoittaja esittää kolme eri tarkastelun lähestymistapaa: taloudellinen, mielenterveydellinen ja ”liikuntamaailman” taholta tuleva kohtelu normista poikkeavia ihmisiä ja kehoja kohtaan. Omaheimo kertoo, että liikkuminen ei ole vain asenteesta kiinni, koska liikkumisen tiellä on erilaisia esteitä. Väitän päinvastoin, että liikkuminen on lopulta vain asenteesta kiinni. Katsotaan seuraavaksi minkälaisia esteitä Omaheimo näkee liikkumiselle. 

Taloudellinen lähestymistapa. Omaheimo ottaa esimerkiksi sen, että lenkkeilyssä maksaa hyvät kengät ja ilman hyviä kenkiä tekee enemmän vahinkoa keholleen kuin hyötyä. Tämä pitää osaltaan paikkansa ja osaltaan taas ei pidä paikkaansa. Jos kengät ovat täysin vääränlaiset (esim. liian pienet) vahinkoa voi tehdä, muuten peruskengillä ei saa mitään pahempaa vahinkoa aikaiseksi, joka ylittäisi juoksemisen hyödyt. Tosin ylipainoisella koko keho (nivelet, jänteet ja luut) joutuvat juoksussa kovemmalle rasitukselle kuin ei-ylipainoisella, joten varsinkin suuren ylipainon kanssa tulisi ehkä välttää juoksua. Muiden kuin pahasti ylipainoisten ei tulisi pelätä juoksua, jos ei ole tietynlaisia kenkiä. Juoksemaan voi lähteä, vaikka kumisaappaissa kunhan aloittaa rauhallisesti ja pyrkii juoksemaan hyvällä tekniikalla (jotta ei tarvitse käyttää ”en voi juosta, kun en tiedä tekniikkaa”-korttia, niin kerron, että hyvä tekniikka löytyy, kun kokeilee miten juoksee paljain jaloin. Eli hyvä tekniikka on tasa-askel, hieman päkiävoittoinen, ei raskas kanta-askel).

Koko perheen reipas retkipäivä kunnon hiihtoladuille vaatii auton ja rahaa, jotta koko perheellä on kunnon varusteet. Jos perheellä ei ole rahaa autoon ja varaa hiihtovarusteisiin niin onko tällainen liikkumisen muoto sitten valittava? Tämän sijaan koko perhe voi lähteä, vaikka kävellen liikkeelle omalta kotiovelta ja tehdä retkiä johonkin lähialueille.

Kolumnien kirjoittaja antaa myös esimerkin siitä, että isorintainen nainen tarvitsee urheiluliivit, jotka maksavat 50 euroa ja tällaisen säästäminen on mahdottomuus, jos on taloudellisesti vähävarainen. Ihminen, joka ei pysty säästämään 50 euroa ei kyllä sitten syökään juuri muuta kuin ruokajonon ruokaa ja on todennäköisesti myös asunnoton. Suomessa sosiaalituet ovat kuitenkin sillä tasolla, että 50 euron sijoituksen voi tehdä jokainen. Kyse on priorisoinnista. Voin antaa seuraavanlaisen vinkin: heti, kun saat toimeentulotuen niin osta nämä 50 euron urheilurintaliivit. Jos tämän vuoksi, et kykene maksamaan jotain laskua tai saa ruokaa niin sosiaalitoimi kyllä tulee vastaan. Tämän kaltaiset esimerkit ovat räikeää liioittelua (50e ostos vaatii puolen vuoden säästöt), vaikka vähävaraisuus onkin totta. Työttömänä ja tukien varassa raha on aina hyvin tiukoilla, mutta omilla elämäntapavalinnoilla rahat kyllä riittävät. Tässä herää kysymys, että onko Omaheimo koskaan itse joutunut elämään niukasti, jos tämä on hänen näkemyksensä?

Viimeiseksi esimerkiksi Omaheimo kertoo läheiselle uimarannalle menemisen, joka vaatii pyörän ja sen huoltokin maksaa. Eikö uimarannalle voi mennä kävellen? Eikö henkilö todella kykene löytämään halpaa pyörää (huom! Tässäkin sosiaalitoimi voi olla avuksi ja tulla vastaan). Omaheimo unohti mainita pyöräilyn uimarannalle voivan myös epäonnistua siihen, että halvan pyörän takia henkilöllä ei säästämisestä huolimatta ollut varaa uimapukuun ja joutuu nyt polkemaan kauemmas nudistien rannalle tai uimaan alasti yleisellä rannalla.

Mielenterveydellinen lähestymistapa. Mielenterveysongelmat useimmiten haittaavat liikuntaharrastuksien aloittamista. Mielenterveysongelmat ovat toisaalta ihan yhtäläinen este ihan kaikelle toiminnalle eikä liikunta ole mikään poikkeus. Toisaalta terveelliset elämäntavat, kuten säännöllinen liikunta ja terveellinen ruokavalio ovat parhaimpia ”lääkkeitä” myös mielenterveysongelmiin ja toisaalta näiden puute on suuri tekijä mielenterveysongelmille altistumisessa. Tätä ”mielenterveyskorttia” voi käyttää ihan mihin vain, mutta ihmiset, jotka ovat mielenterveydeltään niin heikossa kunnossa, että eivät jaksa edes lähteä ulos ovesta tuskin edustavat erityisen suurta ryhmää lihavista ihmisistä?

Omaheimo tuo esille esteenä liikkumiselle myös ”Liikuntamaailman” suhtautuminen. Kirjoitin ”liikuntamaailman” lainausmerkeissä, koska ei ole olemassa mitään yhtenäistä ”liikuntamaailmaa”, jossa edustettaisiin samoja asioita, ajateltaisiin samalla tavalla tms. Omaheimon antamat esimerkit kertovat lähinnä yksittäisistä tapauksista, jossa yksilö ei ole osannut suhtautua tilanteeseen Omaheimon mielestä sopivasti. Tällainen on hänen oma kokemuksensa liikunta-alan ammatilaisen kanssa. Tällaisesta ei kuitenkaan kannata vetää mitään yleisiä linjauksia. Voisin vielä tuoda tähän huomion, että itse olen suurimman osan iästäni elänyt köyhyysrajan alapuolella eikä minulle ole ikinä ollut ongelmia harrastaa liikuntaa. Itse asiassa liikunta on niitä harvoja aktiviteetteja, joita voi aina jossain muodossa tehdä, vaikka ei olisi yhtään rahaa. Minulla ei ole mennyt juuri koskaan rahaa säännölliseen kuntosalilla käyntiin, kun olen valinnut lähinnä ilmaisia saleja (olen yli kaksikymmentä vuotta käynyt kuntosaleilla säännöllisesti). Olen myös monta vuotta harjoitellut paikassa, jossa talvella saattoi olla vain muutama aste lämmintä ja ruosteiset vanhat painot olivat jääkylmiä. Kyse oli asenteesta ja halusta harjoitella, kun ei parempaa ollut tarjolla.

Uusin teksti Omaheimolta palaa takaisin lihavuuden käsittelyyn (Lihavuuteen liitetään ominaisuuksia jotka eivät oikeasti liity painoon mitenkään). Kirjoittajan mukaan painoindeksin tulisi kertoa vain pituuden ja painon suhteesta ei muusta. Samoin vaa’an lukeman tulisi antaa vain tiedon siitä, mitä keho painaa eikä muuta. Kovin usein kuitenkin kuvitellaan edellä mainittujen antavan tietoa, jota ne eivät oikeasti anna. Esimerkiksi tietoa yksilön älykkyydestä, ahkeruudesta, itse hillinnästä tai henkilön persoonasta yleisesti. Tämä on osa lihavuuden stigmaa, joka näkyy ennakkoluuloina lihavia ihmisiä kohtaan. Pahimmillaan tämä ilmenee erilaisena epäasiallisena kohteluna tai syrjimisenä. On kirjoittajan mukaan myös havaittu, että monet lihavuuden terveysongelmista voidaan liittää lihavuuden stigmaan. Läskifobia on haitallista ja lääketieteellinen läskifobia suoranaisesti vaarallista Omaheimon mielestä. Kuten aiemmin Omaheimo kirjoitti, että, jos laihtuminen olisi tiedosta kiinni, niin ei olisi ylipainoa. Jos kolumnien kirjoittaja on sitä mieltä, että ylipaino ei ole tiedosta, ahkeruudesta tai itsehillinnästä kiini, niin mistä ylipaino johtuu? Haluavatko kaikki ylipainoiset olla ylipainoisia? Ovatko kaikki ylipainoiset mielenterveydeltään niin heikossa kunnossa, että eivät kykene edes poistumaan asunnostaan? Vai ovatko ylipainoiset kenties niin köyhiä, että ei edes puolen vuoden säästämisellä kykene ostamaan urheilurintaliivejä? Lihominen on yksinkertaisesti seurausta liiallisesta energian nauttimisesta suhteessa kulutuksen määräään. Kun itselle on alkanut tulla lisää painoa, olen vähäntänyt hieman energian määrää ja/tai lisännyt kulutusta. Näin paino alkaa hiljalleen pudota. Asia ei oikeasti ole pohjimmiltaan tämän monimutkaisempi, mutta se vaatii jonkin verran tietoa ja riippuen henkilöstä, se vaatii itsekuria enemmän tai vähemmän.

Läskifobia ilmenee lähtökohtaisena negatiivisena asennoitumisena lihaviin ihmisiin. Kolumnien kirjoittaja itse antaa esimerkin, jossa hän oli keskustellut joogasalin juuri perustaneen puolitutun kanssa kadulla ja kysynyt tältä, että miten toiminta on lähtenyt käymään ja voisi itsekin tulla kokeilemaan. Tämä joogasalin perutanut oli kuulemma katsonut kirjailijaa pitkään, hakenut sanojaan ja lopulta sanonut, että ”Siis yleensähän meillä käy normaaleja ihmisiä…mutta saa meille kuka tahansa tulla!” Omaheimo toteaa, että voitte arvata, etten aloittanut joogaharrastusta. Tähän olisi voinut myös asennoitua niin, että ”minähän näytän tuolle ennakkoluuloiselle ja tökerölle henkilölle…” Toisaalta ymmärrän hyvin, että kyseisen henkilön salille ei halua mennä tuon jälkeen, mutta miksi Omaheimo ei vonut sitten aloittaa toisella joogasalilla, jos joogan kokeileminen kiinnosti? Vai oliko tämä taas yksi hyvä syy pahoittaa mielensä ja oikeuttaa se, että ei harrasta liikuntaa?  Syy oli taas jossain toisessa henkilössä eikä kirjailijassa itsessään.

Liikuntaa harrastaessa läskifobia tulee Omaheimon mukaan ilmi todella raa’asti. Lihavia liikuntaa harrastavia tuijotetaan, heidän selän takana tirskutaan ja heitä osoitellaan. Pahimmillaan heitä jopa salakuvataan sosiaaliseen mediaan. Tästä oli esimerkkinä tapaus, jossa Los Angelesissa salilla ollut 30-vuotias Palyboy-malli oli kuvannut salaa lihavaa ihmistä menemässä suihkuun ja jakanut sen sosiaalisessa mediassa tekstillä ”If I can’t unsee this, then you can’t either”. Kyseinen henkilö oli tämän toimesta tuomittu ”body shamingista” ja saanut tuomioksi 45 päivää vankilaa tai vaihtoehtoisesti 30 päivää yhteiskuntapalvelua, joista tämä oli valinnut jälkimmäisen. Samoin hän sai kolme vuotta ehdollista, eikä hän saa käyttää puhelinta paikoissa, joissa riisuudutaan tai missään muissakaan yksityisyyttä vaativissa paikoissa. Hän ei saa myöskään mennä 100 metriä lähemmäs uhriaan ja joutuu maksamaan tälle 60$. Omaheimo kertoo myös ylistämällä aslitamisen olevan läskifobiaa. Tällaisessa tapauksessa lihavaa liikuntaa harjoittavaa kehutaan ”rohkeaksi” ja ”inspiroivaksi”.

Omaheimon esille ottama Amerikassa tapahtunut salakuvaus on ihan omanlaisensa tapaus ja väitän, että tämä ei ole mikään yleinen linjaus. Hyvin harva ihminen pitää kyseistä toimintaa älykkäänä, hyväksyttyvänä, hauskana tai millään tavalla positiivisena. Mielestäni hänen saamaansa korvaussummaan olisi pitäniyt lisätä ainakin kaksi nollaa lisää. Toista ihmistä salaa kuvannut henkilö paljasti näin koko maailmalle henkisen kehityksensä tason ja idioottimaisuutensa. En usko, että lihavia ihmisiä kuvataan yhtään sen enempää salaa kuin muitakaan. En tiedä missä paikoissa Omaheimo oikein käy, jos siellä tuijotetaan lihavia liikuntaa harrastavia, heidän selän takana tirskutaan ja heitä osoitellaan. Itse en tällaista ole tavannut ikinä salilla. Urheilullisia naisia tosin tuijotellaan huomattavan usein ja se on omasta mielestänikin noloa ja todella epäasiallista.

Lihavuus nähdään liian usein ihmistä ainoana määrittävänä ominaisuutena, kirjailija toteaa. Ennakkokuvitelmia lihavista on mm. laiha ihminen trikoissa on reipas ja menossa varmaan joogatunnille, lihava ihminen trikoissa ei taas oikein ymmärrä, että tuollaisella vartalolla ei kannattaisi pukeutua noin kireisiin vaatteisiin.  Laiha äiti on varmasti joka tavalla hyvä äiti, kun taas lihava on varmasti laiska ja tyhmä kasvattaja. Laiha ihminen narutoppiin pukeutuneena on söpö kesäpäivänviettäjä, kun taas lihava ihminen narutopissa on häiritsevä esteettinen haitta. Laihan pukeutuessa napapaitaan on hän kuuma, kun lihava taas on joko ällöttävä tai rohkea pukeutuessaan samalla tavalla.

Syöminenkin antaa erilaisen viestin riippuen henkilön kehosta. Omaheimon mukaan laihojen ihmisten ei tarvitse miettiä miten tai mitä syö, kun moni lihava pohtii jatkuvasti mitä kehtaa valita. Kun laiha ihminen syö hampurilaista ja ottaa siitä kuvan tai videon sosiaaliseen mediaan, hän on joko neutraali tai hauska. Lihavalle ihmiselle tällainen on varma tapa saada vihakommenttien ryöppy.

Itselleni on vaikea ymmärtää miksi kolumnien kirjoittaja ei ymmärrä sitä, että useampi ihminen pitää viehättävänä terveen ja toimintakykyisen näköistä ja urheilullista vartaloa kuin ylipainoista lihavaa vartaloa. Tämä on osittain kulttuurinen, mutta väitän, että yhtä paljon evoluutiobiologisesti määräytyvä mieltymys. Samoin kuin ihminen viestii vaatteillaan omaa sisäistä maailmaansa niin hän viestittää tätä myös omalla kehollaan. Urheilullinen ulkomuoto viestittää siitä, että välittää omasta terveydestään. Se on myös oikeasti konkreettinen näyttö kyvystä itsehillintään, itsekuriin ja tavoitteelliseen toimintaan. Tällaisia ominaisuuksia usein arvostetaan. Edellä mainittu ei silti tarkoita sitä, että lihavalla ihmisellä ei välttämättä olisi kyseisiä ominaisuuksia, mutta niiden puolesta ei heti näy mitään todistetta samalla lailla kuin näkyy urheilullisesta ulkomuodosta.

Omaheimo jakaa lopuksi suosikkiohjeensa kaikkeen elämässä: älä oleta. Hän lisää vielä, että seuraavaksi, kun kohtaa lihavan ihmisen, niin pysähdy hetkeksi tarkastelemaan ajatuksiasi ja kuinka paljon niihin vaikuttaa toisen ihmisen kehon koko? Tämän ohjeen kanssa on helppo olla samaa mieltä ja suosittelen toteuttamaan edellä mainitun pysähtymisen ja tarkkailun vähintään kerran, mutta mieluummin monia kertoja.

..10/11..