Usein kuullaan puhuttavan ihmisten kulutustottumuksista ja ihmisistä kuluttajina. Modernin länsimaisen kulutusyhteiskuntamme jäsen on ensisijaisesti kuluttaja, jonka tehtävä on nimensä mukaisesti kuluttaa. Mistä tämä pakkomielle kuluttamiseen ja loputtomaan taloudelliseen kasvuun on saanut alkunsa? On myös hyvä kysymys, että mihin perustuu idea siitä, että loputon taloudellinen kasvu olisi mitenkään mahdollista? Tämä idea sotii jo aivan perustavaa loogista ajatteluamme vastaan. Rajallisella alueella – joka planeettamme on – kasvu ei voi olla loputonta. Rajallinen ei voi kasvaa rajattomasti, loputtomasti. Joskus kasvun on käännyttävä laskuun, jos kasvu ei voi olla loputonta. Tämä kysymys jatkuvan taloudellisen kasvun idean perimmäisistä syistä jääköön silti toiseen kirjoitukseen. Tämä teksti keskittyy sen sijaan kuluttamiseen. Linkki näillä kahdella edellä mainituista – kuluttaminen ja loputon kasvu – on toki jo siinä, että toteuttaessamme ideaa loputtomasta taloudellisesta kasvusta rajallisella alueella, on se tätä aluetta kuluttavaa, sillä kulutus on nimensä mukaisesti tuhoamista. Kuluttaa on verbi sanasta kulua, joka tarkoittaa jonkin asian hiljaista hajoamista, tuhoutumista. Sana kulua tarkoittaa myös jonkin vähentymistä tai jostakin pois siirtymistä.

Ei siis ole mikään salaisuus, että kulutusyhteiskunta on tuhoava yhteiskunta ja ihmisen sen yksikkömuotona, kuluttajana on tuhoaja. Vaikka jo sana itsessään viittaa johonkin negatiiviseen, ei sitä silti osata nähdä suurien massojen kannalta välttämättä huonona. Kuluttamista ja siihen perustuvaa yhteiskuntamallia ei suuri osa näe huonona silti, vaikka sen tuhoavat merkit ovat koko ajan näkyvämmät, eikä tällaista kuluttamisen kulttia tue mikään kahta ajatusaskelta pidemmälle viety pohdinta. Kuluttamisen puolustaminen perustuukin silkkaan ajattelemattomuuteen ja kyvyttömyyteen nähdä ajallisesti pidemmälle, samoin kuin kyvyttömyyteen nähdä alueellisesti laajemmalle.

Mistä siis kumpuaa tällainen uskonnollinen kuluttajuus sen lisäksi, että syynä on silkka ymmärryksen puute eli suoremmin ilmaistuna tyhmyys? Yksi suuri tekijä – kuten kaikessa pahassa (merkityksessä huono) – on taustalla ihmisen vieraantuminen itsestään ja luonnollisuudesta.

Kulutusyhteiskunta onkin nähtävissä terveen luonnollisuuden ja elämän vastakohtana, sillä kulutusyhteiskunta perustuu liialliseen käyttöön, kasvuun ja kulutukseen, levon, terveen kasvun ja palautumisen kustannuksella. Näin toimii myös syöpä. Se kasvaa liialti, kuluttaa liikaa ja käyttää kehoa liikaa. Kulutusyhteiskunta on syöpä maailman rakenteessa ja kuluttajat yksikköinä ovat tämän syövän syöpäsoluja.

Ihmisen vieraantuessa itsestään tulee hän koko ajan sokeammaksi ja kuurommaksi omille sisäisille ja kollektiivisesti inhimillisille viesteille. Terve keho haluaa liikkua ja vahvistua, terve tajunta haluaa oppia, ymmärtää, laajentua ja syventyä. Lapsille nämä kaikki ovat luonnollisia toimintoja – tosin nykyään nuoremmat ja yhä nuoremmat vieraantuvat siitä, mikä on tervettä ja luonnollista, koska he altistuvat kaikelle tätä prosessia kierouttaville viesteille entistä nuorempina, samalla kuin nämä myrkyllisyydet ovat ottaneet yhä moninaisempia muotoja.

Kun ihminen ei enää ymmärrä kuunnella sitä sisäistä ääntä, joka ohjaa häntä kehittymiseen eli jatkuvaan uusien tietojen ja taitojen omaksumiseen ja harjoitteluun, alkaa hän kerryttää näiden sijaan omaisuutta. Sisäisten ja tärkeiden, ensisijaisten kehittämisen kohteiden sijaan alkaa ihminen kasvattaa toissijaista korviketta. Yksilöllisen laadun sijaan alkaa ihminen kerryttää persoonatonta massaa, määrää. Kasvun ja kehittämisen sijaan ihminen alkaa kuluttaa ja tuhota. Persoonallisesta yksilöstä muodostuu hiljalleen persoonaton kuluttaja. Tästä itsestä toissijaiseen, ihmisyydestä tavaraan, henkisestä subjektiudesta hengettömiin objekteihin harhautumisesta on tullut valtavirtaa ja menestymisen mittarina pidetään ”omistuksessa” olevan materian määrää eikä ihmisen ymmärryksen ja taitojen tasoa.

Jokainen meistä ”kuluttaa” eikä kirjoituksen tarkoitus ole mustavalkoisesti ylistää ja puolustaa näkemystä täydestä kuluttamattomuudesta ja tuomita kaikki kuluttamiseen viittaavakin. Edellä mainitun sijaan tarkoitus on tuoda ilmi, kuinka kieroutuneille urille ihmiskunnan toiminta on ajautunut. Suunnan pitäisi olla kulutuksen minimointi, ei sen lisääminen ja maksimointi. Suunnan tulisi olla ymmärryksen, tiedon ja taitojen omaksuminen, opiskelu ja oppiminen, ei rahan ja materiaalin kerääminen.

..10/11..