Omaheimon kirja on nopeasti luettu yhdistelmä mielenkiintoisia informaatiohippuja, ajoittaista huumoria, mutta myös vääristynyttä ja mustavalkoisen asenteellisia väitteitä. Kirjan sisältö liikkuu Omaheimon omien kokemusten analysoinnin, yhteiskuntakritiikin sekä läski-aktivismin historian alueilla. Kirjassa on välissä muutamia lyhytitä 1-2 sivun mittaisia vinkkejä-osuuksia (Pukeutumisvinkkejä läskeille, vinkit lääkärikäynnille).
Omaheimo keskittyy suuresti kritisoimaan laihdutuskulttuuria ja yhteiskunnan läskifobiaa. Oikeastaan koko kirjan sisältö voidaan asettaa näiden kahden edellä mainitun käsitteen alle. Itselleni kiinnostavin osuus kirjassa oli lyhyt, mutta ytimekäs läskiaktivismin historian pääpiirteet summaava osuus sekä toisaalta pohdinnat yleisistä kauneuskäsitteistä ja siitä mitä ihmisen ”pitää olla” ollakseen hyväksytty kansalainen. Tuon seuraavaksi esille ne suurimmat ongelmakohdat eli vääristyneet mustavalkoiset väitteet, jotka kirjassa mielessäni oli. Tuon esille vastapainoksi myös lopuksi mielestäni kirjan positiivisimman annin.
Kirjan kirjoittaja pistää kaikki lihavuuteen liittyvät negatiiviset kokemuksensa laihdutuskulttuurin ja yhteiskunnan syyksi, vaikka paastoamisen pelkän kaalikeiton ja kalorittoman mehun avulla päiväkaudet voi pistää kyllä yhtäläisesti ihan oman typeryytensäkin piikkiin. Voi tietenkin olla, että Omaheimo käyttää liioittelua pelkkänä kirjallisena tehokeinona. Kuitenkin väitteet – esimerkiksi siitä, että emme onnittele toisiamme suoritetusta tutkinnosta, älykkyydestä, hyvinvoinnista ja skarpista asenteesta, tai siitä, että olemme mahtava ystävä, vanhempi tai puoliso, mutta sen sijaan laihduttamisesta kehutaan ja mainitaan – herättää kysymyksen lähinnä Omaheimon lähipiiristä. Monessa muussakin kohdin herää ajatus siitä, että minkälaisissa piireissä kirjan kirjoittaja oikein liikkuu?
Samoin luulisi laihduttamisesta kehumisen olevan ymmärrettävää Omaheimollekin, koska laihduttamisen tulos on konkreettisesti näkyvillä ja miltei aina se on tarkoituksellista ja hyväksi nähtävä asia niin laihtujan kuin muidenkin ajattelumaailmassa, koska se viittaa parantuneeseen hyvinvointiin. Ja luulisi Omaheimon myös ymmärtävän hyvin, että laihduttaminen ei suinkaan ole aina helppoa ja nautinnollista vaan vaatii useimmiten sekä tietoa, taitoa, itsekuria, itsetuntemusta että motivaatiota (tai ainakin osaa näistä).
Omaheimo lankeaa itse harhakäsitykseen mainitessaan, että ihmisillä on ikuinen harhaluulo siitä, että laihuuden ja terveyden välillä olisi yhtäläisyysmerkit. Laihuus ei tosiaan tarkoita terveyttä, mutta lihavuus on aina terveyteen negatiivisesti enemmän tai vähemmän vaikuttava tekijä. Lihavuus on terveydelle haitallista jo sen kautta, että terveys ei ole pelkkää sairauksien puuttumista vaan terveyden ja toimintakyvyn välillä on yhtäläisyysmerkit.
Väite siitä, että Laihdutuskulttuurista on kyse kontrollista ja rahasta, pitää mielestäni paikkansa ja laihduttaminen on jo terminä harhaanjohtava, sillä kyseeessä tulisi olla elämäntavan muutos. Laihdutuskulttuurin ja -mainonnan keskiössä ei olekaan todella laihtuminen ja terveys, vaan raha.
Kirjassa tuodaan esille se kuinka lihaville ei löydy kunnollisia vaatteita, jos löytyy ensinkään. Voin itse pieneltä osalta samaistua tähän, koska jalankokoni on sellainen, että en juuri koskaan löydä tarpeeksi suuria kenkiä. Ja, jos yksi malli löytyy, on se väärän mallinen jalalleni. Jalan koko ja muoto tosin poikkeaa lihavuudesta siinä, että toinen on muutettavissa oleva tila omien elämäntapojen ja ratkaisujen kautta. Olen myös kuullut koko ikäni huomautuksia tyyliin ”kenen kanootit täällä eteisessä on?”. Tosin mitään muuta yhtymäkohtaa en halua vetää näiden välillä, sillä suuret jalat eivät juurikaan ole haitanneet tämän kenkäongelman ulkopuolella.
Omaheimo ottaa taas esille sen, että lihavan pitäisi liikkua, mutta jumppaava läski on naurettava, pilkan kohde, jota salakuvataan someen. Tai vaihtoehtoisesti heitä käytetään inspiraatiopornoon. Edelleen voin sanoa, että paikka, jossa lihavaa liikuntaa harjoittavaa pilkataan ja nauretaan, tulisi kyseinen paikka ilmoittaa nimeltä ja boikotoida. Itse en ole koskaan tällaisessa paikassa ollut vaan aivan päinvastoin suhtautuvissa paikoissa. Omaheimolle ei näytä kelpaavan sekään, että lihava, joka harrastaa liikuntaa nähdään inspiroivana? Muitakin Omaheimon liikuntaan, syömiseen ja lihavuuteen liittyviä tekstejä lukeneena, vaikuttaa siltä, että Omaheimo pyrkii useimmiten keksimään milloin mitäkin syitä miksi hänen ei tulisi liikkua. Tämä toki on hänen oma valintansa ja rehellisempää olisi sanoa ”ei kiinnosta liikkua, joten en liiku”, sen sijaan, että keksii jotain itsensä ulkopuolella olevia syyllisiä ja esteitä.
Omaheimo tuo esille nuorten miesten syömisongelmana vähemmän puhutun liiallisen ruoan ja syömisen tarkkailun, johon yhdistyy liian kova liikunnallinen harjoittelu. Tämä toki on jonkin tasoinen ongelma, mutta syömishäiriöiden joukossa silti suurempi paha on liiallinen syöminen yhdistettynä liian vähäiseen liikuntaan, jota kirjan kirjoittaja tuntuu lähinnä hehkuttavan hyveenä. Nuorten miesten liiallinen ruoantarkkailu ja liian rankka liikunta ei ole maailmanlaajuinen ja paheneva ”epidemia”. Ohimenen mainitaan myös dad bod ja mom bod, joista ensin mainittu on turvallinen ja luotettava, hieman pyöreä ja vatsakas miehen vartalo, kun taas jälkimmäinen on epäviehättävä ja löysä vartalo, joka pitää jumpan avulla kiinteyttää. Itselle ei ole koskaa auennut tämä niin sanotun dad bodin viehätys kenellekään. Ja minkä takia tämä olisi miesten vika (johon kirjoittaja viittaa), jos naiset ”hyväksyvät” ja hehkuttavat tällaista miehen vartaloa? Omaheimon omat mielleyhtymät ns. dad bod ja mom bod- vartalotyyppeihin tuskin on erityisen laajalle levitettävissä oleva mieltymys.
Koska läskiaktivismi on yksi post-modernin filosofian pohjalta lähtenyt pinnallinen virtaus niin siihen kuuluu olennaisena yksilökeskeisyys ja relativismi. Tällä aallolla pysyen Omaheimokin ajattelee, että hän ei ole vääränkokoinen vaan maailma ja yhteiskunta on. Hänen ei tule siis hillitä syömistään eikä hän ole vääränkokoinen vaan tuolit ovat liian pieniä ja heikkoja, yleiset tilat ja vaatteet ovat liian pieniä jne. Jos ei yhteiskunnan rakenteita tehdä ns. normin mukaan (jonka mukaan ne on tehty) niin missä menee se yläraja? Aina löytyy joku, joka ei johonkin mahdu. Pitäisikö kaikki istuimet, ovet jne. tehdä 500kg kehon mukaan? Miksi Omaheimo luulee, että hänen kehonsa, jolla on selkesti ongelmia mahtua yleisiin istuimiin ja tiloihin on se, jonka mukaan asiat mitoitetaan? Pitäisikö maailman kasvaa Omaheimon syömisen ja lihomisen mukana? Omaheimo kertoo, että suuremmat tuolit eivät olisi keneltäkään pois. Tämä on väärä väite. Esim. lentokoneessa istuimen koko tuplattaessa, matkustajapaikkojen määrä puolittuu. Tämä tarkoittaisi sitä, että lentoyhtiö saa puolet vähemmän rahaa matkustajista tai vaihtoehtoisesti lippujen hinnat tulisi tämän jälkeen tuplata. Hyvä ehdotus Omaheimolta tosin on, että esimerkiksi virastoissa olisi erityylisiä istuimia erilaisille ihmisille.
Kirjassa mainitaan myös mitä naiset tekevät ”kelvatakseen”. Käyttää korkokenkiä, nyppii kulmakarvoja, laihduttavat, käyvät rasvaimuissa, meikkaavat, käyvät kuntosalilla, mutta ei liikaa, jotta ei tule liian suuria ”epänaisellisia” lihaksia. Voidaan esittää kysymys, että miksi joku tekee tätä kaikkea. Väitän, että suurin osa miehistä ei odota naisilta tällaista. Mielestäni korkokengät ovat rumat ja idioottimaiset kapistukset, jotka kaiken lisäksi tuhoavat kehoa. Liiallinen meikki on kamalan näköistä ja ihmiset näyttävät paremmalta luonnollisena tai lievällä meikillä. Kuntosalikommentista huomaa Omaheimon ymmärryksen puutteen kuntosaliharjoittelusta. Erityisesti naisille on todella vaikeaa saada isoja lihaksia luonnollisesti vaikka treenaisi kuinka rankasti ja paljon. Miehillekin se on vaativaa. Isot lihakset eivät synny vahingossa ja naisille sellaisten saaminen on todella vaikeaa ilman erilaisten hormonien ja kemikaalien käyttöä.
Omaheimo kertoo sekä omia deittailuun liittyviä negatiivisia kokemuksia, että kertoo ilmiöstä nimeltä hogging. Kappaleen esimerkit kertovat karua kuvaa ihmisten henkisestä kehittymättömyydestä. Hogging-ilmiössä hyväksikäytetään ylipainoisia naisia ja häpäistään heitä. Vaikka kyseessä ei olisi ylipainoinen henkilö niin vastaava kohtelu olisi silti traumaattista ja kertoo hyväksikäyttäjien olevan moraaliltaan ja mielenterveydeltään heikolla tasolla.
Laihduttamisella ei laihdu-luku sisältää kritiikkiä laihduttamista sekä laihdutuskulttuuria kohtaan (joka on bisnestä). Tässä kappaleessa on paljon hyvin suunnattua arvostelua kyseistä sairasta laihduttamispakkomielteistä kulttuuria kohtaan. Omaheimo tuo esille muutaman esimerkin, jossa samalla kumoaa oman väitteensä. Laihdutuskuurit eivät toimi, sillä puolessa vuodessa menetetyt kilot tulevat vuodessa takaisin. Joskus jopa lisäkilojen kanssa.
Tässähän nimenomaan huomataan, että laihdutuskuuri toimii, koska kilot lähtevät. Laihdutus kuurin tarkoitus onkin tiputtaa painoa, ei ylläpitää tiettyä painoa. Jos laihdutuskuurin jälkeen palataan samoihin huonoihin liikunta- ja ravintotottumuuksiin, niin tottakai ne kilot tulevat takaisin. Laihdutuskuurien sijaan tulisikin tehdä elämäntavan muutos, jossa tulokset ovat pysyviä ja uusia tapoja opetellaan hiljalleen, jolloin ne jäävät helpommin pysyväksi tavoiksi, koska laihdutuskuurien sijaan ei tarvitse kärsiä nälkää ja pahaa oloa niin kuin Omaheimokin tuo esille.
Painonvartijoita Omaheimo sättii ankaralla kädellä ja syystä, sillä tämän ryhmän toiminta onkin älyvapaata (myös Noom-nimistä yritystä Omaheimo haukkuu. Tämä ei ole minulle tuttu, joten en voi kommentoida). Samoin kirjailija tuo esille oman kehon kuuntelun, jossa syödään sopivasti niin, että ahminen ja nälkä pysyvät lievempinä eivätkä pääse äärimilleen. Tämä on muuten todella hyvä neuvo, mutta pystyäkseen kuuntelemaan kehon viestejä, kehon tulee olla hyvin toimiva, jota se ei ole länsimaisen roskaruoan, kemikaalien ja huonojen elämäntapojen vuoksi. Vertauskuvat ja esimerkit, joita Omaheimo antaa, ovat kirjan tässä vaiheessa olleet enemmän tai vähemmän osuvia. Ohi menee laihdutuskuurin vertaaminen syöpähoitoon. Omaheimo pyytää kuvittelemaan ”hoitomuodon”, jonka tulokset olisivat yhtä huonoja kuin laihdutuskuurien, antaen esimerkiksi syöpähoidon joka suurentaa syöpäkasvaimia. Oikeanlaisempi esimerkki olisi, että tiettyjen kemikaalien liiallinen käyttäminen aiheuttaa syöpää ja hoito pienentäisi kasvaimia, mutta ne kasvavat takaisin, jos hoidon jälkeen palataan samaan liialliseen kemikaalien käyttämiseen. Tämä olisi osuvampi vertaus ja itse asiassa näin se vähän meneekin myös syöpien kanssa.
Kirjailija kertoo BMI-lukemasta, sen historiasta ja kuinka se on huono tapa mitata yksilön painoa. Tästä olen pitkälti ihan samaan mieltä. Oikeastaan BMI:n ”hyöty”, jos sellaista voidaan sanoa olevan, on sen antama hyvin karkea asteikko. Jos ihminen on sairaalloisen ylipainon puolella, ei tämä ole hyvä vaikka kehon rakenne olisi minkälainen. Samoin toinen ääripää painossa alaspäin kertoo jotain.
Omaheimo listaa kirjassaan elokuvia, joista hän ei pidä, sillä niistä annetaan stereotyyppinen kuva lihavasta surkeana, tyhmänä, kömpelönä ja ei-haluttavana. Omaheimon inhokkisuosikkeja ovat mm. Hal ja Iso Rakkaus, Rough Night, Harry Potter-sarja, I Feel Pretty ja Jali ja Suklaatehdas.
On totta kai hyvä tuoda vaihtelevuutta ja syvyyttä hahmoimin, mutta stereotyyppiset kuvaukset ovat sellaisia juuri sen vuoksi, että niissä usein on totuuden siemen. Eli stereotyyppinen kuvaus syntyy, kun jokin ryhmä ilmentää keskivertoa useammin jotain piirrettä. Tämä voi tietenkin myös perustua valheelliseen ymmärrykseen. Mutta mitä ihmettelemistä on siinä, että ahmattina kuvatut ihmiset ja piirroshahmot ovat lihavia? Tai se, että lihavat syövät enemmän, useammin ja epäterveellisemmin kuin laihat? Tai lihavat liikkuvat vähemmän kuin urheilulliset? Pitäisikö Omaheimon mielestä ahmattia (jos tällainen jostain kumman syystä halutaan elokuvaan) esittää laihin näyttelijä? Pitäisikö lihavan näyttelijän olla kaikkein liikunnallisin ja kovakuntoisin?
Myös Kathy Batesin hahmon Piinassa Omaheimo näkee huonona. Omaheimo myös vihjaa, että suorituksesta Oscarin voittaneen Batesin hahmon negatiivinen kuvaus lihavasta naisesta oli mahdollisesti syynä Oscariin. Itse en ole edes ajatellut Batesin roolia liittyneenä millään tavalla siihen minkälainen Batesin vartalo on tuossa roolissa vaan nähnyt hänen Oscarin arvoisen ja taidokkaan näyttelysuorituksen.
Samoin Hobitti oli pettymys Omaheimolle, koska Bombur on lihava ja kömpelö kääpiö, joka huvittaa muita syömimiseen ja lihavuuteen liittyvällä komiikallaan. Myös Hobitin miltei täysin naiseton maailma oli pettymys. Oma huomioni tähän on, että Bombur on toki lihavin kääpiö, mutta niin mässäilevät ja ahmivat muutkin kääpiöt. Bombur kuvataan myös vähintään yhtä kovan luokan soturina ja sankarina kuin muutkin. Ja väitän, että Bombur kuvataan jopa ryhmänsä parhaimmistona, joka pelastaa tilanteen muutamaankin kertaan. Tolkienin keskimaailma, joka fantasiastaan huolimatta pyrkii jonkinlaiseen uskottavuuteen, on uskollinen sille, että sotaretkillä ei varsinkaan muinaisesti ollut naisia (kuten ei nykyäänkään ole). Hobittiin lisätty naissoturihaltijakin on lisätty hahmo elokuvissa.
Omaheimon mielestä lihavuudella vitsaileminen on mikroaggression muoto. Eikö siis kaikki vitsailu ole tällaisen ajattelun mukaan mikroagression muoto? Vitsaileminen miehistä on miehiä kohtaan mikroagressiota, vitsaileminen naisista on mikroaggressiota naisia kohtaan, vitsailu ruoasta on mikroaggresiota ruokaa kohtaan? Toki kaikki edellä mainitut voivat olla mikroaggression ilmausta, mutta ne eivät automaattisesti sellaista ole. Tässä Omaheimo vetää taas tutulla mustavalkoisella pensselillään rajaviivoja. Omaheimo kertoo miten näkee nykyään läskihahmoja kaikkialla elokuva-ja tv-tarjonnassa. Erityisesti sen kuinka läskivihaa on kaikkialla. Syyllistyykö Omaheimo itse esiintuomaansa ainoan tarinan malliin, jossa on syntynyt tapa nähdä läskivihaa kaikkialla?
Kirjassa on mainintaa tosi-tv:n kammottavasta tarjonnasta, jossa moni ohjelma mässäilee ylipainon ja sairaalloisen ylipaino kanssa. Tästä en jaksa kommentoida sen enempää. Kenelle on uutinen se, että tosi-tv-tarjonta on täydellisen luokatonta sontaa?
TERVE JA SAIRAS LÄSKI- Kappeleessa on kritiikkiä yleiseen näkemykseen, että lihavuus ja laihuus on suoraan liittyviä terveydentilaan. Omaheimo mainitsee GoInvon kattavan visualisoinnin (Determinants of Health) terveyttä määrittävistä tekijöistä, joka koostuu viidestä osa-alueesta. Edellä mainitun ympäränmuotoisen mallin suuriin yksilön terveyteen vaikuttava tekijä on yksilön valinnat (36%), seuraavaksi tulee sosiaaliset olosuhteet (24%). Geenien ja biologian osuus on 23%, lääketieteen 11% ja fyysisen ympäristön 7%. Yksilön valintoja ovat mm. alkoholin käyttö, ruokavalio, tupakointi, unen määrä, seksuaalinen ja fyysinen aktiivisuus. Paino löytyy pituuden, verenpaineen ja luuntiheyden ohella kohdasta genetiikka ja biologia. Ei elämäntavoista. Omaheimo kertoo törmänneensä tähän tietoon, että kehoilla on oma optimaalinen paino, johon ne hakeutuvat, muuallakin. Tämä ominaispaino voi olla pienempi tai suurempi kuin normaalikategorian kilomäärä. Tästä ei silti seuraa se, että vaikka optimaalinen ominaispaino voi vaihdella ns. normaalipainon molemmin puolin, ylipaino olisi silti optimaalinen ominaispaino. Mainittu geneettinen ja biologinen ominaispaino ja sen vaihtelut liittyvät henkilön pituuteen, luuston rakenteeseen, sukupuoleen jne. Jos on syömällä hankkinut itselleen kymmeniä kiloja ylimääräistä rasvaa, ei se ole geneettistä ja biologista optimaalista ominaispainoa vaan huonoista elämäntavoista johtuvaa ylipainoa.
MITÄ HOIDAMME KUN HOIDAMME LIHAVUUTTA? – Kappaleen ydinsanoma on, että lihavuudesta on tehty medikaalinen ongelma, joka pitäisi hoitaa. Lihavia kehoja ei saisi olla olemassa. Omaheimo mainitsee, että pitää kyllä paikkansa, että uniapnea tai kakkostyypin diabetes saattaa helpottaa kun ihmisen elopaino on alhaisempi. Mutta lisää, että paino ei vaikuta läheskään niin moneen sairauteen ja ongelmaan kuin annetaan yleisesti ymmärtää. Voisin itse kommentoida edellä mainittuun, että monesti kakkostyypin diabeteksen ja uniapnean syy on lihavuus. Samoin helpottamisen lisäksi niistä voi päästä kokonaan eroon. Tosin haiman insuliintuotanto on voitu elintavoilla myös tuhota pysyvästi. Omaheimon kanssa olen samaa mieltä siitä, että laihduttamisen sijaan oikeampi neuvo olisi lihaskuntoharjoittelu tai hapenottokykyä lisäävän liikunnan suosittelu (joku voi muistaa minkälaisen vastaanoton liikuntaresepti sai, kun siitä alettiin puhumaan). Jos joku on todella ylipainoinen niin alkaako hän lääkärin neuvon pohjalta harrastamaan lihaskuntoharjoittelua tai muuta liikuntaa, jos laihduttamisneuvo on punainen vaate? Epäilen Vahvasti.
Kirjailija kertoo omasta negatiivisesta kokemuksesta liittyen uniapnea diagnoosiin, jossa omakantaan oli vain tullut ilmoitus ”potilas on obeesi, diagnoosi: uniapanea, hoito: laihdutus”. Kyseinen lääkäri ei ollut ollut missään yhteydessä potilaaseen ja oli tehnyt hoitokeinopäätöksen perustuen vain potilaan painoon. Uuden ajan varaamisen kautta Omaheimo lopulta sai itselleen CPAP-laitteen ja hänen elämänlaatunsa parani ”noin 150 prosenttia!” Tämä on kuulemma hyvä esimerkki laihdutuskulttuurista ja läskifobiasta, jossa lihava ei saa kunnon hoitoa. Kappaleessa on muitakin esimerkkejä huonoista kokemuksista ylipainoisena lääkärissä.
Läskiepidemian hoidon uusi vahva ase on lihavuusleikkaukst. Tässä olen samaa mieltä Omaheimon kanssa, että tässä touhussa alkaa olla järjenkäyttö ja terveys hyvin kaukana. (Näin hieman myöhemmin jonkin hienolla tittelillä nimetyn lääkärin kertovan lehden etusivulla huolissaan, että lihavuusleikkauksia tehdään moninkertaisesti liian vähän Suomessa ja näitä pitäisi lisätä. Tämä on hyvä esimerkki siitä miten raha ohittaa terveyden ja hyvinvoinnin näkökulman. Jätän lukijan pohdittavaksi edellä mainitun raha vs. terveys-kuvion)
Omaheimo mainitsee, että lihavuus on negatiivinen stigma. Lihavaa voidaan katsoa moralisoiden ja todeta hänen laiminlyövän itsestä huolehtimisen, samalla tuottaen kuluja yhteiskunnalle. Samalla tavalla kuin asennoidutaan päihteiden käyttäjiin tai muihin riskikäyttäytyjiin. Silti extreme-urheilua, kuten basehyppäämistä ei tuomita samalla tavalla vaikka sekin on turhaa riskikäyttäytymistä. Tämä on myös mielenkiintoinen vertaus. Missä menee hyväksyttävän ja ei hyväksytyn raja edellä mainituissa ja miksi näin on?
Läskifobiaa on Omaheimon mielestä ruokien jakaminen vääriin ja oikeisiin. Tätä ajatusta hän vastustaa viimeiseen asti. Mitä tahansa voi syödä, ei ole olemassa vääriä ruokia, sillä terve syöminen ei karsi mitään osa-aluetta pois ruokavaliosta. Omaheimon mielestä ainoa syy poistaa jokin ruoka-aine täysin omasta ruokavaliosta on, että ei tykkää jostain tai on allerginen sille. Tällainen asenne on lapsen asenne ruokaan. Lapsi syö vain sitä mistä tykkää. Yleensä tämä on lähinnä vain epäterveellisiä herkkuja, koska niissä on sokeria ja rasvaa, jotka toimivat huumeiden kaltaisesti (esim. ns. sokerihumala hyvänä esimerkkinä). Aikuinen ihminen valitsee ravintonsa sen mukaan mikä on oikeanlaista ravintoa. Sellainen ravinto on ravitsevaa ja terveellistä. Tämä ei silti sulje herkkuja kokonaan pois vaan kypsä aikuinen syö niitä käyttäen harkintaansa. Aikuinen ottaa myös vastuun syömisestään, joka tarkoittaa muun muassa sitä, että ymmärtää jatkuvan liiallisen ja epäterveellisen ravinnon käyttämisen johtavan ylipainoon ja mahdollisiin terveysongelmiin.
Seuraavaksi tulee taas läskivihasta ja läskifobiasta, miten ne ovat joka puolella. Esimerkkeinä Omaheimo antaa tokaisut ”ai, sä otat vielä lisää”, ”mä en ikinä pystyis pukeutumaan noin, sä oot tosi rohkea”, ”sun ei kyllä kantsis käyttää vaakaraitoja”, ”tiesitkö että poolopaidat ei oikein sovi povekkaalle”. Edellä mainitut kommentit eivät ole mitään sisäistettyä läskivihaa vaan niiden ”motivaatio” voi olla hyvin monenlainen.
Erikoinen kommentti Omaheimolta on, että yllättävän monet ovat sitä mieltä että lihaville ihmisille voi huomautella kadulla, heille saa kertoa mitä mieltä on heidän ulkonäöstää. Itse en ole ikinä tällaista kohdannut edes etäältä. Omaheimo lisää, että eniten tätä tekevät pikkulapset ja humalaiset miehet. Tämä on uskottavaa, sillä kyseiset tahot kommentoivat ja huutelevat joka ikiselle mitä milloinkin.
Omaheimo mainitsee myös samojen vaatteiden antavan eri viestin laihan ja lihavan päällä. Laiha narutopissa on tavallinen ihminen, lihava taas kammottava tai rohkea. Bikineissä laiha on kuuma ja lihava taas rohkea. Tottakai erilainen keho ja tyyli antaa erilaista viestiä. Se, millainen keho on ihmisen mielestä ”kuuma” on yksilökohtaista ja on kummallista valittaa siitä, että lihava ihminen ei ole monien mielestä ”kuuma”. Ei ole anorektinenkaan keho useimpien mielestä ”kuuma”. Tämä on ihan ymmärrettävää monesta eri syystä. Evolutiivinen näkökulma tähän on se, että ihminen tuntee useimmiten vetoa terveeseen, toimintakykyiseen ja vahvaan vartaloon. Liian laiha ja liian lihava eivät kumpikaan viesti edellä mainittuja ominaisuuksia. Myös useimpia heteromiehiä viehättää ns. naiselliset muodot ja heteronaisia ns. miehiset ominaisuudet. Jos henkilö on niin lihava, että kehon muodosta ei osaa oikein edes sanoa onko kyseessä mies, nainen vai jokin muu, on ehkä ymmärrettävää, että ensimmäinen automaattinen reaktio ei ole viehtymys.
Mielenkiintoinen väite Omaheimolta sisäistetystä läskifobiasta on, että ”ajattelee, että toinen läski ei ole haluttava, kuten ei itsekään ole”. Miksi on mahdotonta ajatella, että jonkun ihmisen mielestä läski ei ole haluttava? Onko kaikkien mielestä anorektikot haluttavan näköisiä? Ehkä kyseinen ihminen on vain realistinen ja toteaa, että en itse koe lihavia ihmisiä haluttavina ja koska olen itsekin lihava, niin varmaan ainakin osa ajattelee minusta samoin.
Läheiset voivat Omaheimon mukaan pukea läskivihansa huoleen ja kertoa, että on huolissaan läheisen terveydestä. Miksi he eivät puutu samalla tavalla alkoholikäyttöön, tupakointiin, häiriön puolelle kääntyvään urheiluvimmaan, työnarkomaniaan tai kusipäiseen vanhemmuuteen samalla tarmolla kuin lihavuuteen? Huoli lähimmäisestä ei ole läskivihaa. Tarvitseeko tuohon muuta edes kommentoida?
Omaheimo myös tuo esille näkemyksensä siitä miten ns. normaalikehoiset ovat kaapanneet kehopositiivisuusaatteen itselleen, joka taas kerran toiseuttaa ja ajaa syrjään lihavat, jotka ja joille tämä aate on alunperin kehitetty. Kehopositiivisuudessa ei ole kyse yksilön kehosta tai positiivisuudesta vaan sen tarkoitus on kyseenalaistaa normeja sekä vähemmistökehoihin liittyvä stigmoja ja ravistella yhteiskunnan valtarakenteita. Voin kommetoida tähän, että ajat ovat myös muuttuneet ja nykyään suurempi osa ihmisistä länsimaissa on ylipainoisia kuin normaalipainoisia, joten kyseessä ei enää edes ole vähemmistökehot. Omaheimo sanoo heittäneensä menemään somessa kaikki sellaiset seurattavat pois, joiden videoista ja kuvista tuli ankea olo. Tämän lisäksi Omaheimo alkoi seurata enemmän läskiaktivisteja ja nykyään hän näkee erilaisia suuria kehoja tekemässä erilaisia asioita. Omaheimo siis ajautui tarkoituksella enemmän omaan kuplaansa eikä olekaan siis ihme, että hän näkee lihavuuden maailman keskeisimpinä asiana ja läskifobiaa joka puolella.
Kirjaa – kuten kaikkea läskiaktivismia, johon olen törmännyt – leimaa sairaalloinen kiinnostus ruokaan ja syömiseen. Nimenomaan huonolaatuisen ravinnon syömiseen. Omaheimokin painottaa kirjassa, että kaikki ovat kakkujen ja herkkujen arvoisia. Läskiaktivismia ei toisaalta olisi olemassa, jos ruokasuhde olisi terveellä pohjalla. Läskiaktivismi voidaan siis hyvin suoraan nähdä yhtenä syömishäiriön seurannaisena. Tässä tulee mieleen käsite sairaudentunnottomuus, joka usein varsinkin vakavampien mielenterveysongelmien kanssa on yhteydessä. Eli ei tunneta olevansa sairas vaikka tosiasiassa ollaan ja muut sen kyllä näkevät.
Kirjassa mainitaan muutamia käsitteitä, jotka on kirjan aiheesta irrallisinakin mielenkiintoisia tutustumisen kohteita. Näitä olivat muun muassa Ainoa tarina (kirjailija Chimamanda Ngozi Adichienvuonna 2009 pitämä puheenvuoro Danger of a Single Story), Sosiologia Jeannine Gailey käsitteet näkyvät/etuoikeutetut/enemmistö kehot ja näkymättömät/marginalisoidut/vähemmistö kehot sekä näihin liittyvät käsitteet hypernäkyvyys (hyper-visibility) ja hypernäkymättömyys (hyper-invisibility). Sekä male gaze, termi, jota ensimmäisenä käytti John Berger taidekritiikki esseessään Ways of Seeing. Tämän jälkeen termiä on käyttänyt muun muassa elokuva-ja mediatutkimuksen professori Laura Mulvey, joka on perehtynyt tarkastelemaan elokuvia feministisen teorian näkökulmasta.
..10/11..
